Juho Kyntäjä

Rehuanalyysin hyödyntäminen lypsylehmien ruokinnan suunnittelussa

Lypsykarjan ruokintaa suunniteltaessa on otettava huomioon kolme eri tasoa: päivittäinen rehunjako eläimille (ruokintataulu), varastojen käyttö talvikauden aikana (rehubudjetti) sekä rehuntuotannon suunnittelu tulevien vuosien varalle. Kaikilla näillä tasoilla suunnittelu on helpompaa ja ruokinnan onnistuminen varmempaa, jos perusrehut on analysoitu ja niiden todellinen ravintoarvo on tiedossa.

Rehuanalyysien yhteys päivittäiseen ja eläinkohtaiseen ruokinnansuunnitteluun on helppo nähdä. Suomessa lehmien energiansaannista on normaalisti 50-60 % peräisin säilörehusta, ja jos sen ravintoarvoa ei tunneta, on täydennysten suunnittelu hyvin hataralla pohjalla. Joskus tuo suunnittelu onnistuu, joskus ei, mutta epäonnistumisten havaitseminen maitomäärän vähentymisen kautta ei ole kovin halpa tapa oppia. Usein nimittäin tuotosten menetykset eivät enää täysimääräisinä palaudu takaisin.

Samalla tavoin, mutta suuremmassa mittaluokassa, analysointi helpottaa rehubudjetointia. Analyysin pohjalta voidaan arvioida, kuinka paljon korjattua rehua lehmät pystyvät syömään ja onko sitä siis riittävästi vapaaseen säilörehuruokintaan, vai joudutaanko sen syöntiä rajoittamaan runsaammilla väkirehuannoksilla. Jälleen erehdykset rehujen laadun silmämääräisessä arvioinnissa tulevat näkyviin maitomäärän vähenemisenä tai mahdollisesti rehun loppumisena kesken sisäruokintakauden.

Rehuntuotannon suunnittelussa voidaan kuluvan ja edellisten vuosien rehuanalyysejä käyttää hyväksi viljelytekniikkaa, korjuuajankohtaa, sopivaa korjuualaa ja kasvilajeja valittaessa. Tässä menetelmäksi sopii lähinnä edellisvuotisista virheistä oppiminen, eli jos tämänvuotinen rehu on D-arvoltaan huonoa, voisi ensi kesänä olla hyvä lähteä hieman aikaisemmin rehuntekoon.

Vaihtoehdot rehun koostumuksen mukaan

ProAgria Maaseutukeskusten maitotilaneuvonnan ruokinnan suunnittelun käyttämässä Märe-suunnitteluohjelmassa käyttäjällä on mahdollisuus muuttaa rehun koostumustietoja tarpeen mukaan. Etteivät nämä muutokset sekoittaisi yleisiä oletusarvoja, luo ohjelma kunkin rehun uudelleen tilan omiin tiedostoihin, ja tämä muokkausmahdollisuus toimii nimenomaan siellä. Erilaisia rehuarvoja ja ravintoaineita on kullekin rehulle mukana lähes sata, ja yhtä tekijää muutettaessa muuttuvat myös kaikki ne laskennalliset arvot, joihin kyseinen ravintoaine vaikuttaa, esim. raakavalkuaispitoisuutta muutettaessa muuttuvat myös OIV- ja PVT-arvot.

Kun siis ruokinnan suunnittelussa hyödynnetään analysoituja rehuarvoja, valitaan ohjelman rehuluettelosta sellainen oletusrehu, joka jo valmiiksi on mahdollisimman lähellä tilan omaa rehua. Näin varmistetaan rehuarvojen laskennassa tarvittavien sulavuuskertoimien oikeellisuus. Oletusarvojen päälle korjataan sitten analyysin mukaiset arvot. Niihin arvoihin, joista ei ole analyysia, ei yleensä ole syytä koskea.

Märe optimoi rehuannoksen

Miten varsinkin säilörehun rehuarvo sitten vaikuttaa ruokinnan suunnitteluun, voi jokainen todeta kokeilemalla eritasoisia säilörehuja ruokintataulussa. Märe optimoi rehuannoksen halvimman hinnan mukaan edellyttäen, että tietyt ravintoainerajat täyttyvät. Oletuksen mukaan optimoitavia ravintoaineita ovat RY-arvo, karkearehukerroin, raakavalkuainen, OIV, PVT, solunseinäkuitu, tärkkelyksen ja sokerin summa, kalsium, fosfori, natrium ja magnesium. Ohjelman käyttäjä voi kuitenkin poistaa tai lisätä ravintoaineita tarpeen mukaan.

Säilörehun RY-arvo on suoraan riippuvainen sen D-arvosta eli sulavan orgaanisen aineen määrästä rehussa. Jos säilörehu korjataan myöhään, sen D-arvo ja siten myös energiapitoisuus jää alhaiseksi. Täydennysrehujen tarve kasvaa. Tällaista rehua lehmät myös syövät vähemmän, mikä lisää täydennysrehujen tarvetta entisestään. Karkearehukerroin taas riippuu D-arvon lisäksi myös rehun syönti-indeksistä eli sen käymislaatuarviosta. Ajatuksena on, että hyvää ja maittavaa rehua mahtuu karkearehukertoimen yksikköön enemmän kuin huonoa.

Rehuanalyysi tärkeä

Uutena asiana uudessa ohjelmassa tulee myös rehun hiilihydraattien jaottelu solunseinäkuituun sekä sokerin ja tärkkelyksen summaan. Sokeri ja tärkkelys ovat solunsisällysaineita, jotka pötsiin joutuessaan nopeasti hajoavat ja muuttuvat pieneliötoiminnan vaikutuksesta vapaiksi rasvahapoiksi vapauttaen näin ravintoa eläimen käyttöön, mutta samalla myös alentaen pötsinesteen pH:ta ja altistaen eläimen tuotantosairauksille. Siksi niille on ohjelmassa asetettu yläraja. Solunseinäkuitu (NDF) taas edustaa niitä hiilihydraatteja, jotka solun seinämiin sitoutuneina tulevat hitaammin eläimen käyttöön.

Valkuais- ja kivennäisarvojen osalta on huomattava, että Märe -ohjelma optimoi ne rehuyksikköä kohti, jolloin esim. säilörehun RY -arvon nouseminen saattaa lisätä valkuaisrehun tarvetta. Tämä siksi, että rehuvalion väkevöityessä saman riittävän määrän valkuaista on mahduttava entistä pienempään kuiva-ainemäärään. Valkuaisen määrä säilörehussa riippuu korjuuajankohdan lisäksi kasvilajeista ja hyvin suuressa määrin typpilannoituksesta, joten ilman analyysia sitä on lähes mahdoton arvioida edes kohtuullisella tarkkuudella.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että vaikka uusi Märe-ohjelma antaa ohjelman käyttäjälle mahdollisuuksia vaikuttaa optimoinnin lopputulokseen, ei se (eikä mikään muukaan ohjelma) voi korvata käyttäjän omaa ajattelua eikä vähentää rehuanalyysin merkitystä. Pikemminkin voisi sanoa, että ohjelman mahdollisuuksien käyttöön saamiseksi rehuanalyysin teettäminen on entistä tärkeämpää.

Kirjoittaja on kehityspäällikkö 
ProAgria Maaseutukeskusten Liitossa.