Seija Jaakkola, Eeva Saarisalo  

Sokerin rooli rehun säilönnässä

Säilörehun lisäaineet eli säilöntäaineet vaikuttavat rehun käymiseen ja rehun laatuun. Hyvä laatu edellyttää, että rehuntekijä tuntee erilaisten säilöntäaineiden toimintatavan ja säilöntäprosessin perusteet. Biologisten säilöntäaineiden toimintavarmuus liittyy kiinteästi raakaaineen sokeripitoisuuteen.

Säilöntäainehapot, joista muurahaishappo on yleisin, laskevat suoraan rehun pH:ta. Tämän lisäksi säilyvyys perustuu osittain myös luontaiseen maitohappokäymiseen. Alhainen pH lopettaa mikrobitoiminnan lisäksi kasvientsyymien toiminnan ja soluhengityksen.

Tällöin sokerin kulutus ja rehun lämpeneminen loppuvat. Säilöntähapoilla on pH-vaikutuksen lisäksi muitakin ominaisuuksia, jotka estävät haittamikrobien kasvua. Propioni-, bentsoe- ja sorbiinihappo estävät erityisesti homeiden ja hiivojen toimintaa.

Biologiset säilöntävalmisteet eli maitohappobakteerit ja entsyymit tehostavat ja ohjaavat rehun käymisprosessia, jossa syntyvät hapot laskevat pH:ta. Tärkeimpänä tavoitteena on lisätä rehun maitohappopitoisuutta.

Kun käymisessä syntyy maitohappoa, energia- ja kuiva-ainetappiot ovat pienemmät kuin etikka- tai erityisesti voihappokäymisessä. Näistä hapoista maitohappo on myös tehokkain laskemaan pH:ta.

Käytettävästä säilöntäaineesta riippumatta ehdoton edellytys rehun säilymiselle on hapettomat olosuhteet. Rehumassan nopea ja tehokas tiivistys säilönnän alussa sekä ilmatiiviyden ylläpito koko varastoinnin ajan ovat hyvän laadun edellytyksiä myös riippumatta siitä tehdäänkö rehu paaleihin, laakasiiloon, torniin tai aumaan.

Maitohappobakteerit
käyttävät sokeria

Käymisprosessiin tarvitaan sokeria lähtöaineeksi. Erityisesti biologisia valmisteita käytettäessä rehun raaka-aineen sokeripitoisuus vaikuttaa merkittävästi rehun laatuun, koska pH:n lasku on pelkästään maitohapon tuotannon varassa.

Mitä märempää rehu on, sitä alemmas pH on saatava rehun säilymiseksi hyvälaatuisena.

Kuinka paljon tarvitaan sokeria, jotta maitohappoa muodostuisi riittävästi? Vastaus liittyy rehun kuiva-ainepitoisuuteen. Mitä märempää rehu on, sitä alemmas pH on saatava rehun säilymiseksi hyvälaatuisena.

Tämä tarkoittaa samalla sitä, että raaka-aineen kuiva-aineessa on oltava sitä enemmän sokeria mitä märempää rehu on. Tuorepainossa ilmaistuna tarvitaan yleensä vähintään 2,5–3,0 prosenttia sokeria, jotta se riittää maitohappokäymiseen ja pH:n laskuun pelkän maitohapon avulla.

Sokeritarpeeseen vaikuttaa myös säilöttävän kasvin ominaisuudet. Kasvin puskurikapasiteetista riippuu paljonko happoa, joko lisättyä tai käymisessä syntynyttä, tarvitaan pH:n laskemiseen. Suuri valkuaispitoisuusja eräät kivennäisaineet nostavat puskurikapasiteettia, joten esimerkiksi palkokasvien puskurikapasiteetti on luontaisesti heinäkasveja suurempi.

Suuri sokeripitoisuus ei yksin takaa hyvää säilöntätulosta. Biologisen valmisteen mikrobien on oltava tehokkaita ja kilpailukykyisiä luontaisia mikrobeja ja erityisesti haittamikrobeja vastaan. Tietyissä valmisteissa olevien entsyymien tarkoituksena on hajottaa kasvin kuituosasta lisää sokeria. Mikrobien ja entsyymien toimivuus riippuu täysin yksittäisen valmisteen hyvyydestä.

Ruohon sokeripitoisuutta
vaikea ennakoida

Meillä yleisesti viljeltävät nurmikasvit sisältävät tyypillisesti melko vähän sokeria verrattuna esimerkiksi muualla yleiseen raiheinään. Kotimaisissa säilöntäkokeissa timotei-nurminatakasvuston sokeripitoisuus on ennen säilöntää vaihdellut välillä 1,0–6,0 prosenttia tuoreesta. Hyvin usein pitoisuus on ollut 8–10 prosenttia kuiva-aineesta, mikä ei ole riittävä määrä rehun kuiva-ainepitoisuuden ollessa alle 30 prosentin (katso taulukko).

Raaka-aineen suhteellisen pieni sokeripitoisuus on yksi syy siihen, että Suomessa biologisten säilöntäaineiden toimintakyky ei yleisesti ottaen ole ollut riittävän luotettava märässä rehussa. Kun rehu esikuivataan niin, että kuiva-ainepitoisuus saadaan lähelle 30 prosenttia, on toimintavarmuus selvästi parempi kuin märemmässä rehussa. Tämä näkyi selvästi kenttätestien tuloksissa, jotka liittyivät säilöntäaineiden kansalliseen hyväksymismenettelyyn.

Vuodesta 2006 lähtien säilörehun lisäaineet (aktiiviset yhdisteet) on hyväksytty EU-tasolla. Kenttätestaus Suomessa on nyt vapaaehtoista, ja markkinoilla saa olla säilöntävalmisteita, joiden tehokkuutta ei ole tutkittu meille tyypillisessä rehussa. Säilörehun säilöntävalmisteiden kansallisesta vapaaehtoisesta testausmenettelystä vastaa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT Kotieläintuotannon tutkimus). Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran nettisivuilla on tietoa EU-hyväksynnästä ja linkit EU:n lisäainerekisteriin.

Esikuivatus, sokeri ja
biologiset valmisteet

Kasvilajin lisäksi sokeripitoisuuteen vaikuttavat monet tekijät kuten kasvin kehitysaste, ilman lämpötila, valoisuus ja ravinteiden sekä veden saanti. Tämän vuoksi rehuntekijän on mahdotonta tietää etukäteen sokeripitoisuutta. Mahdollisuus vaikuttaa säilöttävän nurmen sokeripitoisuuteen on myös hyvin rajallinen. Käytännössä niittoajankohdan valinta on ainoa mahdollisuus.

Sokeripitoisuus on pienin aamulla ja aurinkoisella säällä suurimmillaan loppuiltapäivällä. Illansuussa niitosta saatu hyöty kuitenkin menetetään ainakin osittain esikuivatuksen aikana. Jos tavoitteena on lähes 30 prosentin kuivaainepitoisuus, sitä ei useinkaan saavuteta enää saman päivän aikana. Pitkä esikuivatusaika pienentää sokeripitoisuutta ja lisää saderiskiä. Laatuongelmia syntyy helposti, jos epäedulliset sääolosuhteet estävät esikuivatuksen tai hidastuttavat sitä huomattavasti.

Koska sokeripitoisuutta ei tiedetä ennen rehun tekoa ja koska pitoisuuteen ei juuri voi vaikuttaa, on riittävä esikuivatus ehdottomasti tärkein laaturiskin pienentäjä biologisia valmisteita käytettäessä.

Myös melassia käytetään säilöntäaineena ja sokerin lähteenä. Periaate on oikea, mutta käymiseen riittävä sokerilisä edellyttää todella suurten melassimäärien käyttöä. Jotta ruohon sokeripitoisuus lisääntyisi 1–2 prosenttiyksikköä (tuoreesta), on käyttömäärän oltava 20–40 kiloa tonnille ruohoa.

Valmiin säilörehun sokeripitoisuuden avulla voidaan arvioida säilöntäprosessia. Säilöntähappoja käytettäessä sokeria kuluu käymiseen vähemmän ja pitoisuus rehussa on tyypillisesti suurempi kuin biologisia valmisteita käytettäessä.

Hyvin pieni sokeripitoisuus rehussa osoittaa, että sokerit ovat kuluneet käymisprosessissa. Tällöin sokeri on saattanut loppua kesken ja maitohappokäyminen ei ole ollut riittävää. Jos myös pH on korkea ja/tai virhekäymishappojen sekä ammoniakin pitoisuudet ovat suuria, on säilöntä selvästi epäonnistunut.

Jos sen sijaan sokeripitoisuus on pieni ja kaikki muut kriteerit ovat kunnossa, ei pieni sokeripitoisuus sinällään osoita huonoa laatua. Mikäli rehun käymisprosessi ei ole saavuttanut stabiilia tilannetta, on pieni sokeripitoisuus aina riski rehun säilönnälliselle laadulle. Eläinten ruokinnassa ja ruoansulatuksessa rehun sokerilla on oma merkityksensä ja vaikutuksensa, mutta niitä ei käsitellä tässä artikkelissa.

Jaakkola on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston kotieläintieteen laitoksella.
Saarisalo on ylitarkastaja Maa- ja metsätalousministeriön Elintarvike- ja terveysosastolla.