Juha Nousiainen 

Säilörehun laatu keskimäärin hyvä
- poikkeamat aiheuttavat ongelmia maitoketjussa

Suomessa tuotetaan maitoa kotoiseen nurmirehuun perustuen. Maitoketjun laaduntuottokyvyn kannalta säilörehun laatu on eräs tärkeimmistä asioista. Rehun hyvä hygieeninen laatu on perusta raakamaidon hyvälle bakteriologiselle ja aistinvaraiselle laadulle, toisaalta rehun laadun ollessa kunnossa, sillä on helppo ruokkia lehmät tuottavasti.

Keskimäärin säilörehun laatu Suomessa on varsin hyvä. Kesän 2003 rehuntarkastuksen mukaan vajaat 5 % tuoreena säilötyistä ja 7 % esikuivatuista 

rehuista on huonolaatuisia, kun kriteerinä käytetään ammoniakkilukua, mikä kuvaa rehun virhekäymistä (kuvio 1).

Kuvio 1. Riskirehujen osuus rehunäytteistä (ammoniakkiluku yli 8 % kokonaistypestä).

Suurimman hygieenisen riskin aiheuttavat märkänä säilötyt esikuivaamattomat rehut tai esikuivatuiksi tarkoitetut, mutta sateen kastelemat rehut. Jälkimmäisessä rehuryhmässä jopa joka toinen on näyte on Artturi rehuntarkastuksen mukaan virhekäynyt. Virhekäymisen riskiä lisää merkittävästi se, jos rehuun ei lisätä säilöntäainetta. Tällaisten rehujen syöttäminen ja käsittely navetassa voi aiheuttaa toisaalta itiöongelmia tai aistinvaraisia poikkeamia raakamaitoon.

Säilöntäaineen käytöllä voidaan varmistaa hyvä rehun laatu huonoissakin olosuhteissa. Tämä käy selvästi ilmi kuviosta 2. 

Kuvio 2. Riskirehujen osuus rehunäytteistä rehun kuiva-ainepitoisuuden ja säilöntäaineen mukaan (ammoniakkiluku yli 8 % kokonaistypestä).

Joka toinen ilman säilöntäainetta tehty märkä rehu epäonnistui viime kesänä, vaikka kesä jäi mieleen helteisenä. Happosäilöntäaineella voidaan selvästi pienentää riskiä epäonnistua. Biologisten säilöntäaineiden käyttö on lisääntymään päin. Tilastot kuitenkin selvästi osoittavat (kuvio 2), että raaka-aineen kuiva-ainepitoisuuden on oltava yli 30 %, mikäli halutaan saada hygieenisesti yhtä hyvää rehua kuin happoja käyttämällä. Tällöinkin on hyvin todennäköistä, että happorehua lehmät syövät enemmän kuin biologisella aineella säilöttyä ja tuottavat enemmän maitovalkuaista ja -rasvaa. Rehuntekijän on siis syytä olla valppaana sekä korjuukelien suhteen, että varautua käyttämään riittävästi kunnollista säilöntäainetta, jos esikuivatusolosuhteet ovat huonot. Viime kesänä noin joka kymmenes rehuerä tehtiin ilman säilöntäainetta, ja osuus kasvoi hienokseltaan edelliseen kesään verrattuna. Huolestuttavan monta märkää rehuerää tehtiin ilman säilöntäainetta.

Korjuutekniikka
muutoksessa

Tilakohtainen säilötty rehumäärä on kasvanut voimakkaasti sekä karjakoon että säilörehun ruokintaosuuden lisääntymisen myötä. Käsiteltävät massat ovat niin suuria, että perinteiset rehunteon menetelmät on korvattu työsaavutuksen suhteen tehokkaimmilla tekniikoilla. Artturi-rehutilastot osoittavat, että rehunteon tekniikka on jatkuvassa muutoksessa. Vuonna 1997 esikuivattuja näytteitä oli vielä alle 40 %, mutta kesän 2003 näytteistä jo noin 75 % oli saatekorttien mukaan esikuivattuja. Vastaavasti pyöröpaalaus on yleistynyt siten, että kesän 2003 näytteistä 35-40 % oli paalirehuja, kun osuus vuonna 1997 oli vielä alle 20 %. Samana aikana torni- ja laakasiilorehujen osuus on pysynyt varsin vakiona ollen noin 5 ja 30 % näytteistä (kuvio 3). 

Kuvio 3. Säilötyyppien osuus rehun eri kuiva-aineluokissa.

Oleellisin kehitys on tapahtunut siinä, että väliaikaisvarastoina paalit ovat lisääntyvässä määrin korvanneet auman. Karkeasti voidaan todeta, että tuoreena ja lievästi esikuivattuna säilötyt rehut varastoidaan yleisimmin aumoihin ja laakasiiloihin ja tätä kuivemmissa yleisin säilötyyppi on pyöröpaali. Kuitenkin hyvin märissäkin rehuissa löytyy paalattuja rehuja. Noin joka viides näyte kuiva-aineluokassa alle 20 % on paalirehu. Näiden rehujen riski pilaantua on varsin suuri. Paalauksessa pitää ehdottomasti pyrkiä kuivaainetasolle 35-45 %.

Korjuukonetietoja on kerätty Artturi-saatekorteista vuosilta 2002 ja 2003. Tilasto kertoo, että tuoreet rehut tehdään yleisimmin kelasilppurilla, vaikka kaksoissilppurit ovat jo lähes yhtä yleisiä (kuvio 4).

Kuvio 4. Korjuukoneiden osuus rehun eri kuiva-aineluokissa.

 Kuiva-aineluokassa 25-35 % rehut korjataan yleisimmin tarkkuussilppurilla ja tätä kuivemmat paalataan. Tilasto siis kertoo, että varsin usein käytetään juuri olosuhteisiin sopivaa korjuukonetta. Muutamia rehun laatuun liittyviä seikkoja kannattaa rehuntekijän kuitenkin ottaa huomioon. Nykyisillä tehokkailla koneilla voidaan korjata hyvin suuria rehumääriä päivässä. Tällöin pullonkaulaksi ketjussa voi tulla siilon täyttäminen. Mikäli rehun levittämisessä ja tiivistämisessä laakasiiloon tai torniin ei olla huolellisia, niin rehumassaan voi jäädä ilmataskuja, jotka vääjäämättä näkyvät rehun laadussa. Toinen tärkeä seikka on säilöntäaineen annostus. Kun korjattavat rehukarhot ovat suuria, joutuvat säilöntäainepumput koville sekä tehokkaissa silppureissa että paalaimissa. Monesti pumppujen teho ei riitäkään, ellei ajonopeutta hieman pudoteta. Joka tapauksessa annostusta kannattaa seurata tarkalla silmällä.

Uudet karhonkäsittelylaitteet ovat tulleet myös Suomen markkinoille. Niitto levälleen ja karhotus ennen korjuuta kyllä tehostavat työsaavutusta ja nopeuttavat kuivumista, mutta saattavat olla myös riski rehun laadulle. Erityisesti, jos nurmi lannoitetaan lietelannalla, on oltava huolellinen karhon käsittelyssä. Esimerkiksi Hollannissa ja Saksassa tämä tekniikka on yleistä, mutta näissä maissa säilörehujen tuhkapitoisuudet ovat varsin suuria merkkinä maan sekaantumisesta rehuun. Tähän ei ole juuri muuta selitystä kuin voimakas nurmen siirtely pellon pinnassa. Korjattaessa rehu torneihin tai laakasiiloihin, missä rehun kuiva-aine optimi pitäisi olla noin 28-35 % ei karhottaminen ole suositeltavaa. Rehun laadun kannalta parempi vaihtoehto on joko leveämpi hinattava niittokone tai taka- ja etunostolaitteisiin kiinnitettyjen niittokoneiden yhdistelmä joilla tehdään yhtä karhoa.

Korjuun ajoittaminen
tärkeintä

Säilörehun maidontuotantovaikutuksen kannalta tärkein seikka on korjuuaste. Sitä kuvaa Artturi-analyysissä D-arvo. Kevätsadon kasvaessa nurmen D-arvo laskee keskimäärin 0,5 %-yksikköä päivässä. Jos ilma on keskimääräistä selvästi viileämpi, muutos voi olla vain 0,1 %-yksikköä päivää kohden, mutta helteellä jopa 1 % -yksikkö/pv. Yhden D-arvoyksikön vaikutus maidontuotannossa on suurinpiirtein sama kuin yhdellä väkirehukilolla. Artturi -korjuuaikatiedotus palvelee ensi kesänäkin rehuntekijää, jotta tilakohtaisesti paras korjuuaika löytyisi.

Säilörehun kevätsadon D-arvo on ollut vuosina 2002 ja 2003 keskimäärin 68 %. Normaalirytmissä korjaten kesäsadon D-arvo jää noin 3-4 %-yksikköä alemmaksi (kuvio 5).

Kuvio 5. Säilörehun D-arvo (% ka:ssa) kevät-,  kesä- ja syyssadossa.

Viime kesänä, kun oli erittäin lämmintä, kesäsadon D-arvo oli monella tilalla hyvinkin alhainen, jopa lähellä 60 %:a. Kesäsadon alhaisemmalle sulavuudelle ei rehuntekijä voi juuri mitään. Jotta eri satojen välille ei tulisi kovin suurta laatueroa, ei kevätsatoa kannata korjata selvästi yli 70 % D-arvossa. Kahden korjuun systeemissä kesäsato kannattaa korjata, kun kasvu loppuu tai ennen kuin kasvusto pahasti kellastuu juuresta.

Kirjoittaja on kehityspäällikkö
Valion Alkutuotanto-yksikössä.