Eeva Kuusela  

Nurmirehut - luonnonmukaisen tuotannon perusta

Luonnonmukaisessa viljelyssä korkea maitotuotos edellyttää, että eläimillä on riittävästi hyvälaatuista nurmirehua jatkuvasti tarjolla. Koska erilaiset nurmirehut muodostavat pääosan lehmän ruokavaliosta, tulisi niiden laadun vastata eläimen rehuvaatimuksia mahdollisimman hyvin.

Rehuhuolto alkaa aina pellolta, eikä ruokinnassa voi myöhemmin kompensoida nurmirehun merkittäviä määrällisiä ja laadullisia puutteita. Nurmirehut yksinään eivät kuitenkaan kaikilta osin vastaa täysin lehmän tarpeita, vaan rehuvaliota on syytä täydentää väki- ja kivennäisrehuilla. Luonnonmukaisessa tuotannossa nurmirehun laatu voi vaihdella enemmän kuin tavanomaisessa tuotannossa, heijastellen kasvikoostumuksen vaihteluja, joten rehuanalyysi on välttämätön apuväline ruokinnan suunnittelussa. Mikäli nurmirehu koostuu lähes yksinomaan apiloista tai muista palkokasveista, voivat palkokasvien haitat korostua verrattuna 

tasapainoisen palkokasvi-heinäkasviseoksen hyötyihin heinäkasvinurmeen verrattuna (myös tavanomaisessa tuotannossa).

Palkokasvinurmet viljelykierron moottoreina

Luomutilan typpihuolto, rehuntuotanto sekä maidontuotannon kannattavuus perustuvat palkokasvipitoisen nurmirehun viljelyn onnistumiseen. Palkokasvit pystyvät hyödyntämään ilmakehän typpeä yhteistyössä juurinystyräbakteeriensa kanssa. Esimerkiksi hyvä puna-apilakasvusto kykenee sitomaan typpeä 200 kg/ha. Maaperän orgaanisesta aineksesta vapautuu typpeä maaperään ja kasvien käyttöön sitä enemmän, mitä multavammasta maasta on kyse. Lisäksi kotieläintiloilla lanta hyödynnetään arvokkaana ravinnelähteenä ja maanparannusaineena peltoviljelyssä.

Koska nurmet ovat luomutilan viljelykierron moottoreita, lähtee nurmiviljelyn suunnittelu koko viljelykierron tarpeista. Apilamädän torjuminen viljelykierrolla edellyttäisi, että apilaa viljeltäisiin samalla pellolla ainoastaan joka seitsemäs vuosi, mikä rehuntuotannossa on käytännössä mahdotonta toteuttaa. Muut palkokasvilajit tuovatkin viljelykiertoon viljelyvarmuutta ja monipuolisuutta, vaikka voivat toimia apilamädän väli-isäntinä.

Palkokasveja viljellään aina seoksina heinäkasvien kanssa. Monivuotisista nurmipalkokasveista Suomessa viljellään eniten satoisaa ja syväjuurista puna-apilaa, joskin palkokasvilajivalikko on monilla luomutiloilla laajentunut aikaa myöten. Rönsyilevä valkoapila sopii parhaiten laitumelle. Alsikeapilaa viihtyy eloperäisillä ja kosteilla mailla muita apiloita paremmin. Vaihtoehtoisia monivuotisia palkokasveja laitumiin ovat poudankestävä, puhaltumaton, mutta meillä heikosti talvehtiva ja pienisatoinen keltamaite sekä ainakin Etelä-Suomessa menestyvä laiduntamista sietävä sirppimailanen. Säilörehunurmissa vaihtoehtoisia palkokasveja ovat Etelä-Suomessa menestyvä syväjuurinen, vaativa, mutta onnistuessaan satoisa ja laadukas sinimailanen sekä viihtyessään erittäin monivuotinen, mutta nopeasti vanheneva vuohenherne.

Heinäkasveina monivuotisissa laidunnurmissa käytetään pääasiassa timoteitä ja nurminataa, mutta myös jonkin verran niittynurmikkaa sekä poudankestävää koiranheinää ja punanataa. Satoisan ruokonadan soveltumista luomunurmiin ollaan parhaillaan selvittämässä. Yksivuotisista palkokasveista käytetään eniten virnoja: laiduntamista sietävää ruisvirnaa ja edellistä sulavampaa rehuvirnaa sekä jonkin verran persianapilaa. Lisäksi yksivuotisissa seoksissa on mukana jotain viljaa lisäämässä laidunmassaa alkukesällä ja raiheinää lisäämässä laidunmassaa loppukesällä.

Luomunurmien tuotostaso voi olla sama tai jopa parempi kuin tavanomaisessa viljelyssä, jos olosuhteet ovat biologiselle typensidonnalle suotuisat ja maan typen luovuttamiskykyä pystytään säätelemään. Hankalat kasvuolosuhteet voivat kuitenkin alentaa luomunurmen satoa. Juuri päättyneen kansainvälisen LEGSIL (Nurmipalkokasvisäilörehuihin perustuva tuotantopanoksia ja ympäristöä säästävä kotieläintuotanto / HY, MTT, Valio) -hankkkeen tulosten perusteella Suomessa nurmipalkokasveista voidaan ilman typpilannoitusta saada yhtä suuria kuiva-ainesatoja kuin heinäkasveista 200 kg/ha typpilannoituksella.

Siirryttäessä luonnonmukaiseen viljelyyn nurmen satotason mahdolliseen laskuun varautuminen edellyttää usein nurmialan kasvattamista, koska käytännön nurmiviljelyssä palkokasvit voivat kärsiä raskaiden koneiden ja lehmien sorkkien maata tiivistävästä vaikutuksesta. Tarjolla olevan nurmirehun määrä ja laatu vaikuttavat suoraan syöntiin ja edelleen maitotuotokseen.

Viljelykierron lannoituskokeessa Pohjois-Karjalassa luomusäilörehunurmen sato oli keskimäärin 74 % väkilannoitetun apilanurmen kuiva-ainesadosta, kun ensimmäisenä satovuonna säilörehun kevätsato jouduttiin korjaamaan märissä oloissa ja apilat hävisivät ajourista.

MTT:n tutkimuksessa luomutilojen eri-ikäisiltä säilörehunurmilta Juvalla ja Mietoisilla otettujen näytteiden perusteella luomunurmien keskimääräinen sato oli 5 100 kg kuiva-ainetta (=ka) /ha.

Hyvin sulava säilörehu sisäruokinnan perusta

Korkeatuottoiset lehmät tarvitsevat vapaasti tarjolla olevaa hyvälaatuista säilörehua runsaasti, jotta karkearehun riittävä syönti ja hyvä maitotuotos on mahdollista. Runsas säilörehuruokinta edellyttää riittävää nurmialaa, hyvää satoa ja onnistunutta säilöntää. Säilörehun korjuu tulee ajoittaa kasvuston laatuominaisuuksien, ennen muuta sulavuuden (D-arvo) kehittymisen perusteella.

Rehun säilömistä vaikeuttavat palkokasvien alhainen sokeripitoisuus sekä korkea puskurikapasiteetti ja vesipitoisuus, mutta esikuivatus sekä säilöntäaineet helpottavat säilöntää. LEGSIL-hankkeen tulosten mukaan märälle (25 %:n kuivatulle rehulle) tulisi käyttää muurahaishappoa ja 35-40 % kuivatulle voitaisiin käyttää myös biologisia säilöntäaineita. Kasvintuotannon tarkastuskeskuksen viljelijäkirjeestä ilmenee kulloinkin Maa- ja metsätalousministerin hyväksymät luonnonmukaisessa eläintuotannossa sallitut nurmirehujen säilöntäaineet (kasvukaudelle 2002: AIV-2 Plus, AIV-3 Plus, AIV Bio Profit ja Jossilac). Esikuivatun säilörehun myötä kuivan heinän käyttö on nykyisin vähäistä. Ruokinnan muutostilanteissa ja liian runsasapilaisilla laitumilla kuiva heinä toimii terveysrehuna.

Laiduntaminen luonnonmukaisinta nautakarjan ruokintaa

Tarjolla olevan laidunrehun määrää tulee tarkastella sekä eläinkohtaisesti että hehtaarikohtaisesti. Kun laitumelta halutaan korkea eläinkohtainen tuotos, tulee laidunrehua olla niin runsaasti tarjolla, että osa laidunrehusta jää syömättä. Eläinkohtainen maitotuotos putoaa, jos rehua on eläintä kohti liian vähän tarjolla tai jos kasvusto on liian harvaa/matalaa, koska tällöin eläimet eivät ennätä syödä riittävästi, vaikka laidunalaa olisikin runsaasti. Tarjolla olevan laidunrehun määrää voidaan säädellä kasvilajin sekä laiduntamistavan valinnalla, lannoituksella, laidunkierron pituudella jne. Kun halutaan korkea hehtaarikohtainen maitotuotos, syötetään tarkemmin, mutta ei kuitenkaan liian matalaan. Tällöin lisäruokinta varmistaa lehmäkohtaisen maitotuotoksen. Puhdistusniitto on joka tapauksessa tarpeen muutaman kerran kesässä.

Laidunrehua tulisi olla tarjolla hehtaaria kohti ainakin 2 000 kg kuiva-ainetta/laidunkerta ja lehmää kohti 20-26 kg kuiva-ainetta päivässä, riippuen eläimen tuotostasosta ja lisäruokinnasta. Laiduntamista voidaan tehostaa syöttämällä laidun pieninä syöttölohkoina. Ne voidaan erottaa isommista lohkoista kätevästi sähköaitojen avulla, jolloin aitauskustannukset eivät nouse korkeiksi. Esimerkiksi viikoittaisessa lohkosyötössä tarvittiin kokeessa 1/3 enemmän luomulaidunta kuin päivittäisessä kaistasyötössä.

Kasvuston korkeus laiduntamisen jälkeen antaa hyvän tuntuman laiduntamisen onnistumisesta. Jos laitumen "sängen" keskimääräinen korkeus on matala (alle 10 cm), on kasvusto syötetty liian tarkkaan ja maitotuotos laskee sekä laitumen jälkikasvu hidastuu. Mikäli laidunalaa on vähän kannattaa antaa lisärehua enemmin kuin laiduntaa liian tarkasti. Korkea (yli 12 cm) "sänki" osoittaa, että liian suuri osa laidunrehusta jäi hyödyntämättä. Aikainen laiduntamisen aloitus keväällä auttaa säätelemään laidunrehun määrään myöhemmin kesällä. Laidunkautta voidaan syksyllä pidentää yksivuotisien laitumien avulla.

Kasvikoostumus vaikuttaa nurmirehun laatuun 
- palkokasvien hallinta avainkysymys

Nurmirehujen laatuun vaikuttaa eniten kasvien kehitysaste, mutta myös kasvilaji, lannoitus ja kasvukauden sääolot. Tavanomaisessa tuotannossa runsas typpilannoitus lisää ruohon kasvua, jolloin nurmirehu voidaan korjata lannoittamatonta nurmea aikaisemmalla kehitysasteella. Korjuun ajoittaminen säätelee rehusadon määrää ja laatua. Palkokasvit, heinäkasvit ja rikkakasvit muodostavat luomunurmessa kolme toisistaan erottuvaa laatukomponenttia, joiden määräsuhteilla on suora vaikutus nurmirehun keskimääräiseen laatuun. Palkokasvit, heinäkasvit ja rikkakasvit eroavat edelleen lajeittain useilta laatuominaisuuksiltaan.

Palkokasvipitoisuuden hallinta satovuosittain ja satokerroittain on käytännön luomunurmiviljelyn keskeisimpiä kysymyksiä. Nurmen palkokasvipitoisuus voi kasvuolojen vaikutuksesta vaihdella huomattavasti, vaikka kylvömäärä olisi ollut sama, joten yleispätevien kylvöseossuositusten antaminen on vaikeaa. Yhtenä apilapitoisuuden säätelytapana on Juvalla tutkittu apilan kylvön jaksottamista useammalle vuodelle. Olisi hyvä, jos tilalla voitaisiin pitää erilaatuiset säilörehuerät erillään ja käyttää ja yhdistellä niitä tarpeen mukaan.

Sulavuus - tärkein nurmirehun energia-arvon mittari

Nurmirehun sulavuus riippuu kasvien kehitysasteesta, kasvilajista sekä kasvuoloista. Sulavuus ilmoitetaan usein sulavan orgaanisen aineksen osuutena kuiva-aineessa (D-arvo). Korkea D-arvo merkitsee, että nurmirehun sulavuus on suuri. Tämä mahdollistaa sekä suuren energian saannin nurmirehusta että korkean nurmirehun syöntimäärän, mikä korkeatuottoisella lehmällä on hyvän maitotuotoksen edellytys. Eläimet syövät enemmän apilapitoista rehua kuin sulavuudeltaan samanlaista heinäkasvirehua.

Luomunurmirehujen sulavuudet ovat usein olleet hyvää keskitasoa. Esimerkiksi kasvukaudella 1999 Pohjois-Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla kerätyissä luomutilojen säilörehunäytteissä keskimääräinen D-arvo oli 67. Pohjois-Karjalassa laidunkokeissa apilalaitumen keskimääräinen D-arvo oli 68 ja yksivuotisen vilja-raiheinä-palkokasvilaitumen 66.

Ruukissa kokovilja-säilörehukokeessa edellistä myöhäisemmällä kasvuasteella korjatussa vilja-raiheinä-palkokasviseoksen D-arvo oli keskimäärin 62. Ruisvirnan sulavuus on ollut sekä laitumella että kokoviljasäilörehuna rehuvirnaa ja persianapilaa heikompi.

Apilasäilörehun korjuuaikapalvelua kehitetään MTT:llä ja Valiolla paraikaa. Apilasäilörehun sulavuuden kehittymistä kevätsadossa voidaan nyt myös luonnonmukaisessa tuotannossa ennustaa lämpösumman karttumiseen perustuvalla mallilla. Koska sulavuuden kehittyminen on erilaista heinä- ja palkokasveissa, tulee nurmen apilapitoisuus ottaa huomioon. Kevätsadossa apilan D-arvo laskee heinäkasveja hitaammin. Odelman D-arvo pysyy pitkään tasaisena ja on sitä parempi, mitä myöhempään ensimmäinen sato on tehty. Lisää tietoa luomusäilörehun korjuuaikapalvelusta löytyy internetistä Artturista (http://artturi.agronet.fi).

Valkuaista omasta takaa

Luomunurmen raakavalkuaispitoisuus on sitä korkeampi, mitä enemmän nurmessa on palkokasveja. Lehmän ruokinnassa nurmen liian korkeasta raakavalkuaispitoisuudesta ei ole hyötyä, koska luomussakaan naudan pötsimikrobit eivät pysty hyötymään nurmirehun korkeaa valkuaispitoisuutta. Nurmirehun valkuaisen pötsisulavuus on hyvin nopeaa, mikä puolestaan aiheuttaa pötsin korkean ammoniakkipitoisuuden, ja pötsimikrobit voivat hyödyntää vain osan tästä ammoniakista. Tästä johtuen liika typpi poistuu virtsassa ja tämä näkyy myös maidon korkeana urealukuna. Nurmen alhainen palkokasvipitoisuus ja/tai vaikeat kasvuolot voivat johtaa nurmen typen puutteeseen ja alhaiseen valkuaispitoisuuteen.

Luomunurmirehun raakavalkuaispitoisuus on ollut keskimäärin sopivaa tasoa, mutta voi eri tiloilla sekä rehuerissä vaihdella huomattavasti, johtuen satokomponenttien määräsuhteista. Eri kasvukausina kerätyissä luomutila-aineistoissa säilörehunäytteiden keskimääräinen raakavalkuaispitoisuus oli välillä 144 - 166 g kg-1 ka edustaen pötsimikrobien toiminnan kannalta sopivaa tasoa. Heinäkasvien raakavalkuaispitoisuus (100-123 g kg-1 ka) oli lajitelluissa näytteissä selvästi apiloita (165-214 g kg-1 ka) alhaisempi. Heinäkasvien näin matala raakavalkuaispitoisuus johtaa palkokasviköyhässä nurmessa nurmirehun liian matalaan raakavalkuaispitoisuuteen, mikä täytyy huomioida ruokinnassa ylimääräisenä lisävalkuaisena.

Apilalaidunkokeessa laidunrehun keskimääräinen raakavalkuaispitoisuus oli 184 g kg-1 ka ja vaihteli yksittäismittauksittain huomattavasti. Yksivuotisten vilja-raiheinä-palkokasviseoskasvustojen laidunkokeessa keskimääräinen raakavalkuaispitoisuus oli tarpeettoman korkea (211 g kg-1 ka), sen sijaan myöhäisemmällä kasvuasteella korjatussa kokoviljasäilörehukokeessa matala (120 g kg-1 ka).

Kivennäiset kohdalleen

Laidunkasvien kivennäiskoostumus riippuu monista seikoista luonnonmukaisessa viljelyssä. Lähtökohtana on aina maalaji ja maan ravinnetilanne, mutta myös kasvuolot sekä kasvikoostumus vaikuttavat rehun kivennäiskoostumukseen. Suomessa maaperä on luontaisesti seleeniköyhää, joten pitkään luomussa olleilla tiloilla eläinten riittävään seleenin saantiin tulee kiinnittää erityistä huomiota. Palkokasvit ja usein myös rikkakasvit sisältävät heinäkasveja enemmän kalsiumia sekä monia muita kivennäisiä.

Eläinten hyvinvointiin vaikuttavat rehujen kivennäisten kokonaismäärät sekä niiden keskinäiset määräsuhteet. Eläinten kivennäistarpeet vaihtelevat lypsykauden vaiheiden mukaan.

Nurmirehujen kivennäiskoostumus ei vastaa eläimen kivennäistarpeita: kaliumia ja kalsiumia on usein liikaa sekä fosforia, magnesiumia, (seleeniä) ja etenkin natriumia liian vähän. Ummessa olevien lehmien kalsiumyliruokinta lisää poikimahalvausriskiä. Laidunhalvaus johtuu rehun liian korkeasta kaliumpitoisuudesta suhteessa kalsium- ja magnesiumpitoisuuteen.

Nurmirehujen kivennäismääritys on välttämätön apuväline tasapainoisen kivennäisruokinnan suunnittelussa. Esim. Pohjois-Karjalassa Siikasalmen tilan apilapitoisten säilörehunurmien (apilapitoisuus noin 35 %) kalsiumpitoisuus oli 5-7 g /kg ka, Jokioisten apilasäilörehukokeissa (apilapitoisuus 30 - 70 %) kalsiumpitoisuus vaihteli 6 - 9 g /kg ka, kun puhtaan puna-apilakasvuston kalsiumpitoisuus on 15g /kg ka.

Pahat ja hyvät kasviestrogeenit

Kasviestrogeeneja esiintyy monissa kasveissa. Suurina pitoisuuksina ne voivat aiheuttavat tiinehtymisongelmia ja muutoksia maitorauhasessa ja kohdussa. Niiden määrään vaikuttavat mm. kasvilaji, lajike, kehitysaste ja kasvitaudit. Lampaat ovat selvästi lehmiä herkempiä kasviestrogeeneille. Toisaalta kohtuullisella kasviestrogeenilisällä on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia esim. maidontuotantoon.

Puna-apila voi sisältää kasviestrogeenejä runsaasti (0,5 - 2,5 % ka:sta), kun esim. valkoapilan ja keltamaitteen estrogeenipitoisuus on selvästi alhaisempi. Bjursele-puna-apilan on Kalelan tutkimuksissa todettu olevan puna-apilalajikkeistamme turvallisin. Ruotsissa tehdyn selvityksen mukaan tiloilla, joilla esiintyi hedelmällisyyshäiriöitä, lehmät saivat rehusta 12 g kasviestrogeeneja päivässä. Toisaalta jopa 40 g:n estrogeenisaanti oli tiloilla yleistä, eikä aina tällöinkään esiintynyt hedelmällisyyshäiriöitä. HY-Mikkelin tekemässä tilaselvityksessä luomumaitotilojen hedelmällisyyden tunnusluvut olivat keskimäärin yhtenevät koko maan keskiarvojen kanssa, joskin tilakohtaista vaihtelua esiintyi.

Pötsissä osa kasviestrogeeneistä menettää tehonsa, joten kasviestrogeenien kokonaismäärä ei suoraan kerro niiden estrogeenivaikutusta. Kasviestrogeenien kokonaismäärää voidaan vähentää viljelemällä seosnurmia, palkokasvilaji- ja lajikevalinnalla sekä myöhästyttämällä korjuuastetta. Myös esikuivatus vähentää (25 %) estrogeenivaikutusta, mutta vasta kuivassa heinässä estrogeenivaikutus on oleellisesti alentunut (yli 70 %). Täten, jos puna-apilavoittoisesta nurmesta onnistuttaisiin ilman suuria varisemistappioita tekemään säilörehuasteista ja D-arvoltaan hyvää kuivaaheinää, voitaisiin estrogeenikysymys kiertää.

Maistuuko apila maidossa, puhalluttaako laitumella?

Palkokasvipitoisuuden lisääntyminen laidunrehussa saattaa aiheuttaa maidon makuvirheitä ja eläinten puhaltumista. LEGSIL-hankkeen maidon makuvertailukokeiden perusteella puna-apilasäilörehu ei vaikuttanut maidon makuun, eikä myöskään luomutiloilta kerättyjen raakamaitokuormien aistinvaraisessa laadussa ole havaittu mitään poikkeavaa tavanomaiseen maitoon verrattuna.

HY-Mikkelin tekemässä tilaselvityksessä luomutiloilla esiintyi pötsihäiriötä koko maan keskiarvoa harvemmin. Puhaltumisen ennalta ehkäisemiseksi laitumen apilapitoisuus ei saisi kuitenkaan nousta liian korkeaksi (yli 30 %).

Keltamaitteen kondensoituneet tanniinit estävät puhaltumisen. Tanniinipitoisuus on lajikeominaisuus, mutta keskimäärin15 % keltamaitetta laidunrehussa jo alentaa puhaltumisriskiä. Ruotsissa luomutiloilla käytetäänkin usein laidunseoksissa hieman keltamaitetta.

Tämä kirjoitus pohjautuu Maataloustieteen Päivillä 2002 pidettyyn esitykseen
(Kuusela, E. 2002. Nurmirehut luomumaidon tuotannossa. Maataloustieteen Päivät 2002. Kotieläintiede.
Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 977.)

Kirjoittaja toimii lehtorina Joensuun yliopiston 
biologian laitoksella.