Seija Jaakkola  

Säilöntätappiot syövät taloutta

Rehutappiot syövät eläimille tarkoitettua rehua ja taloudellista tulosta. Tappioiden vuoksi rehun säilönnässä tehtyä työtä ja muita panoksia menee hukkaan. Toisaalta ylimääräisiä kustannuksia syntyy, kun pilaantunut rehu lisää työtä ja heikentää tuotantotuotosta.

Tappioita syntyy rehun korjuun, varastoinnin ja syötön yhteydessä. Niitä aiheuttavat kasvihengitys, variseminen, käyminen, puristeneste ja hapen aiheuttama pilaantuminen. Lista on pitkä, mutta onneksi tappioiden syntyä voi estää. Rehuntekoon löytyy hyviä yksityiskohtaisia ohjeita, jotka auttavat tappioiden hallinnassa (esimerkiksi www.mtt.fi/artturi Säilönnän ABC).

Rehutappiot vaihtelevat suuresti tilojen ja vuosien välillä. Eri selvityksissä tappioiden määräksi

on todettu 5–70 prosenttia. Pahimmassa tapauksessa koko rehuerä voi pilaantua. Yleisesti tappiot vaihtelevat 10- 30 prosentin välillä. Suuri vaihtelu ei johdu eri menetelmien eroista vaan pääasiassa työtavoista. Toki sääolosuhteetkin vaikuttavat. Mutta huonot olosuhteetkin on helpompi kohdata, kun koko rehuntekoketju on harkittu ja työtavat kunnossa.

Näkyviä ja
näkymättömiä tappioita

Tappioiksi mielletään usein vain näkyvä tappio eli esimerkiksi lehtien variseminen tai pilaantunut rehu, jota ei syötetä. Pelkän poisheitettävän rehun määrä kuitenkin aliarvioi tappioita. Kun pilaantunut rehu poistetaan, myös sen alla olevassa kerroksessa rehun ruokinnallinen arvo voi olla heikko.

Rehunteko vaatii paljon työtä ja panostusta koneisiin ja tarvikkeisiin. Pilaantuneen rehun osalta ei kuitenkaan saada tuottoa, vaan päinvastoin tulee lisää kustannuksia. Tuotantokustannus syötettyä rehukiloa kohti suurenee selvästi verrattuna tilanteeseen, jossa tappiot on minimoitu. Muutos on vielä suurempi, jos huomioidaan seurannaisvaikutukset eli pilaantuneen rehun poisto ja kuljettaminen. Myös mahdollinen tuotoksen ja eläinten terveyden heikkeneminen on otettava huomioon. Ne voivat heikentyä piilevästi niin, että tapahtunutta ei edes huomata tai ainakaan yhdistetä säilörehun laatuun.

Rehun säilyvyyden ja tappioiden minimoinnin periaatteet ovat yksiselitteisiä tekotavasta riippumatta: 1) puhdas raaka-aine, 2) ilma pois rehusta mahdollisimman nopeasti ja pysyvästi ja 3) happamuus nopeasti riittävän alas.

Huolellista työtä loppuun asti

Jos rehuvarastossa (laakasiilo, auma, torni, paali, makkara) on pilaantunutta ja syöttöön kelpaamatonta rehua, on tarpeen etsiä syitä ja parannuskeinoja.

Melko usein syy on viimeistelyssä. Hyvin tehty työ saattaa lopahtaa viime metreillä esimerkiksi laakasiilon tiivistämisessä, peittämisessä ja painottamisessa. Vaivannäkö ja työvoiman organisointi tähän vaiheeseen kannattaa, jotta ennen sitä tehty työ ei mene hukkaan. Joskus tappiot liittyvät säästöyrityksiin väärissä asioissa eli esimerkiksi säilöntäaineen käytössä tai muovin määrässä. Niissä säästäminen voi tulla tosi kalliiksi.

Huolellinen rehun tasoittaminen ja tiivistäminen, siilojen reunamuovit, pintakelmu, reunamakkarat, päällysmuovit ja muovin päälle tuleva tasainen painotus ovat keinoja pinta- ja reunapilaantumisen estoon. Siis kaikki asiat, jotka estävät hapenpääsyn rehuun. Jos siilon tai auman huolellista peittämistä ei mielletä tärkeäksi työvaiheeksi, on tappioiden pienentäminen vaikeaa. Tämä työvaihe koetaan usein hankalaksi, koska siihen liittyy melko paljon käsityötä. Kyseessä on kuitenkin koko tuotannon onnistumiseen vaikuttava työ ja sinällään hyvin yksinkertainen tapa tehostaa toimintaa ja säästää kustannuksia.

Säilönnän osatekijät
yhteensopiviksi

Rehunteko on prosessi, jossa yhden asian muutos vaikuttaa muihin. Tappiot liittyvät kolmen perustekijän yhteensopivuuteen: kuiva-ainetavoite – säilöntäaineen valinta ja käyttö – varastotyyppi/korjuukone. Epäonnistumisessa on usein kyse yhdistelmästä, jossa nämä osatekijät eivät tue toisiaan.

Oikein asetettu kuiva-ainetavoite minimoi korjuuvaiheen tappiot, maksimoi rehumassan tiiviyden, optimoi rehukäymisen ja varmistaa rehun soveltuvuuden korjuu- ja varastointitapaan. Puristenestetappiot ovat suuria märässä rehussa, mutta toisaalta myös ylipitkä esikuivatus aiheuttaa tappioita.

Myös rehun tiivistäminen vaikeutuu kuiva-ainepitoisuuden lisääntyessä. Tämä kannattaa ottaa huomioon erityisesti noukinvaunurehua tehtäessä.

Happosäilöntäaine takaa alhaisen pH:n ja säilyvyyden märässä rehussa ja biologiset valmisteet soveltuvat parhaiten yli 30 prosentin kuiva-aineen rehuihin.

Ajoitus ja pullonkaulat kuntoon

Halutun kuiva-ainepitoisuuden toteutuminen edellyttää niiton ja korjuun ajoituksen suunnittelua. Toisaalta erilaiset pullonkaulat heikentävät työtehoa ja/tai rehun laatua. Siilo- ja aumarehun teossa pullokaula voi olla tiivistämisessä. Rehun tiiviyteen vaikuttavat kuiva-ainepitoisuuden ja silpun pituuden lisäksi rehumassan korkeus, painotustraktorin paino, kerralla painotettavan rehukerroksen paksuus ja painotusaika per tonni.

Tehokas korjuumenetelmä voi nopeuttaa rehun tuontia siilolle niin, että painotusaika jää liian lyhyeksi ja rehuun jää ilmataskuja. Laatu voi heikentyä jo varastoinnin aikana. Lisäksi syöttövaiheessa ilmaa tunkeutuu sitä syvemmälle rehurintamukseen mitä huonommin rehu on tiivistetty ja mitä epätasaisempi leikkuupinta on. Tämä edistää jälkipilaantumista ja rehun lämpenemistä.

Kirjoittaja on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston
Kotieläintieteen laitoksella.