Ruokinta 4 / 2009  Lea Puumalan mukaan lypsylehmät pitää saada syömään paljon. Hyvä syönti saadaan laadukkaaseen säilörehuun pohjautuvalla seoksella. |
Raila Aaltonen Maltillinen seosrehuresepti Seosrehu on verrattoman yksinkertainen ruokintamenetelmä. Eri maidontuotantovaiheissa olevat lehmät voivat syödä samaa seosta ruokahalunsa mukaan. Reseptinlaatijan tärkein tehtävä suunnitella seos, jota lehmä voi syödä paljon. Yhä useammalla maitotilalla päästään yli yhdeksän tonnin keskituotokseen kotoisin perusrehuin. Säilörehu ja vilja terästetään maltillisesti |
|
rypsirouheella ja kivennäisellä, eikä muuta tarvita. Etelä-Pohjanmaan maitohankkeissa maidontuottajia kouluttava Lea Puumala Työtehoseurasta ei lakkaa korostamasta tasaisen säilörehun laadun merkitystä kannattavuudelle. ”Seosrehuruokinnassa onnistuville tiloille on tyypillistä, että säilörehu on hyvin säilynyttä ja käymislaatu on vakaa. Olen käytännössä havainnut, että esimerkiksi lypsyrobottitiloilla, joilla lehmäliikenne takeltelee tai on muita ongelmia, säilörehun laatu on horjuvampi. Huonolaatuisen säilörehun ongelmaa ei korjata millään uudella rehukomponentilla. Käymislaadun heikkeneminen on lisäksi maidon laadun kannalta riskitekijä. Toki kuituisen sivutuotejakeen lisääminen auttaa tilanteessa, jossa säilörehua pitäisi muuten terästää isommalla viljamäärällä. Jos säilörehun käymislaatu on kunnossa, seoksen tärkkelysprosentti voi olla jopa 20”, Puumala sanoo. Oljen, hyvälaatuisenkin, Puumala käyttäisi vain kasvaville hiehoille ja umpilehmille. Hänen mukaansa nurmisäilörehua syövä lehmä saa karkearehusta riittävästi kuitua ilman olkilisäystä, kun pidetään väkirehun määrä kohtuullisena. ”Kuivaheinä tai olki lehmien seoksessa vähentää kuiva-aineen syöntiä, jolloin väkirehua tulee lisättyä liikaakin. Jos säilörehun sulavuus näyttää liian hyvältä, viljan määrää vähennetään ja valkuaisrehun määrä pidetään ennallaan.” Seos keskimaidon mukaan Uuden sisäruokintakauden alkaessa Puumala neuvoo tiloja arvioimaan karkearehuvarastojen määrän ja laadun, ja suunnittelemaan ensin karkearehujen käytön eri eläinryhmille. Lypsävät saavat parasta säilörehua, sillä suurin taloudellinen hyöty ruokinnasta saadaan niiltä. Ruokinnan suunnittelussa pyritään ensisijaisesti saamaan lypsäville paras syönti. Laadukas säilörehu on siinä avainasia. Maidon ja rehujen hintasuhteet määräävät väkirehujen laadun ja käyttömäärät. Väkirehu lisää syöntiä, mutta hyvän säilörehun hyödyt vähenevät liian isoilla väkirehumäärillä, vaikka vilja olisi edullistakin. Kun väkirehun osuutta seoksessa lisätään, kokonaissyönti ei kasva yhtä paljon. Puumala haluaisi myös rohkaista seosrehutiloja suunnittelemaan seoksen aina keskimääräisen päivätuotoksen mukaan, sen sijaan että tuijotetaan karjan huipputuotoksia. ”Ruokinnan ei pidä mennä eniten lypsävän, mutta ei myöskään vähiten lypsävän ehdoilla. Katsotaan päivittäinen lehmien keskimaitomäärä ja säädetään seoksen koostumus sen mukaan”, Lea Puumala tiivistää ohjeensa. Yksi lypsävien seos riittää ”Lypsylehmien kanssa saman pöydän ääreen ei auta päästää umpilehmiä”, Lea Puumala varoittaa. ”Umpilehmät ehdottomasti omaksi ryhmäkseen ja pois lypsävien joukosta. Lypsylehmien rehussa on liikaa energiaa, eikä kivennäiskoostumus vastaa umpikauden tarpeita. Vaarana on eläinten lihominen. Umpilehmän kuntoluokan tulisi olla 3,5.” Lypsävien seoksen sisältämä rypsi ja vilja tuovat annokseen korkean fosforitason ja liikaa kalsiumia umpilehmien tarpeisiin nähden. Molemmat heikentävät magnesiumin hyväksikäyttöä, ja nimenomaan sitä umpilehmät tarvitsevat lypsäviä enemmän. Kivennäisten epätasapaino altistaa lehmät poikimisen aikaan koko joukolle ikäviä sairauksia, kuten poikimahalvauksille, ketoosille ja juoksutusmahan häiriöille. Umpilehmien erottamisen lisäksi muita ryhmäjakoja navetassa ei tarvitse ruokinnan vuoksi tehdä. Yksi seos käy kaikille lypsäville, olipa keskituotos kuinka korkea hyvänsä. ”Hoidolliset ryhmittelyt ovat asia erikseen. Töiden kannalta voi olla mielekästä pitää isossa karjassa esimerkiksi ensikot omana ryhmänään ja vastapoikineet omanaan”, Puumala sanoo. Seosruokinnan perusohjeet sopivat niin perinteisesti lypsäville kuin robottitiloillekin. Robotilla lehmät saavat lisäksi pienen väkirehuannoksen palkkiona lypsylle tulosta. Lea Puumala käyttäisi houkutusrehuna täysrehua tiivisteen tai puolitiivisteen sijasta. ”En siirtäisi valkuaisrehua seoksesta lypsyrobottiin. Valkuaispitoinen houkutusrehu lypsättää toki hyvin, mutta riskiryhmässä ovat piilevää ketoosia sairastavat lehmät. Valkuaislisän ansiosta maitoa tulee enemmän kuin mihin rehun energia riittäisi, jolloin eläin joutuu tukeutumaan kudoksiensa energiaan ja sairaus vain pahenee”, Puumala perustelee. Korkeatuottoinen lehmä syö paljon ja kykenee siten täyttämään valkuaisen tarvettaan. Loppulypsykaudella syönnin vähentyessä vähenee valkuaisen saanti. Seuraa kuntoluokkia Seosrehun jakotapoja on erilaisia. Jotkut ajavat rehun pöydälle jakovaunulla kerran päivässä, toisilla rehunkuljetin käynnistyy automaattisesti useita kertoja päivässä. Lea Puumala ei ota kantaa, mutta epäilee usean jakokerran tuottamaa ruokinnallista hyötyä. ”Jos säilörehu on hyvää ja maittavaa, lehmät kyllä tulevat syömään, vaikka rehu jaettaisiin vain kerran päivässä. Hyvällä seosrehulla ruokittaessa pöydälle ei tarvitse jäädä tähteitä. Huono rehu taas ei maita useampinakaan erinä jaettuna.” Kun lehmistä enintään puolet suuntaa syömään heti kun rehua jaetaan, kaikki saavat tarpeeksi. Runsas annostelu on erityisen tärkeää, jos syömätilaa on niukasti lehmämäärään nähden. Tämä asia on tuttu kolmen parsirivin navetoissa. Pahimmassa tapauksessa pieni kerta-annos katoaa aina vahvimpien ja ahneimpien suuhun, ja aroille lehmille jää vain lajittunutta, kortista tähdettä. Puumala neuvoo seuraamaan lehmien kuntoluokkaa ja tarkistamaan rehun jakostrategiaa, jos saman tuotantovaiheen eläimillä kuntoluokat vaihtelevat kovin paljon. Säilörehu tärkein tilintuoja MTT:n tutkimuksissa kertynyttä tietoa eri rehuyhdistelmien vaikutuksista tuotokseen, taloudelliseen lopputulokseen ja vaikkapa maidontuotannon fosfori- ja typpipäästöihin voidaan hyödyntää käytännössä. Maidontuottajien pienryhmissä on mm. Etelä-Pohjanmaalla pohdittu, minkä verran maitotuoton ja rehukustannusten erotus muuttuu eri rehuilla ja rehuyhdistelmillä. Käymislaadultaan hyvä säilörehu toi puolisen euroa suuremman maitotuoton ja rehukustannusten erotuksen per lehmä kuin heikompi säilörehu. Säilörehun D-arvon aleneminen 4–5 yksiköllä pienensi katetta puoli euroa lisää. ”Vertailut ovat myös osoittaneet, että millään seosrehuun lisättävällä komponentilla ei pystytä peittoamaan hyvän säilörehun arvoa. Siksi säilörehun laatuun on vain jaksettava panostaa”, Puumala muistuttaa. ”Peltotyöskentely, siilon huolellinen tiivistäminen ja säilöntäaineen käyttö ovat asiat, joilla laadukas säilörehu ja tiliä ruokinnassa tehdään.”
|
 |
Ruokinta 4/2009 | Maito ja Me | Toimitus |