Kristiina Hakkarainen  

Hyvä hoitotila
suojaa ja säästää hermoja

Sadan lehmän karjassa tehdään noin parisataa siemennystä ja satakunta tiineystarkastusta vuodessa. Sorkkahoitoja on parisataa ja pariakymmentä lehmää hoidetaan utaretulehduksen vuoksi. Miten vaivattomasti siemennykset tapahtuvat ja hoidot sujuvat?

Kun eläinten käsittelytilat ja kulku niihin ovat kunnossa, voidaan säästää monen ihmisen aikaa – karjanomistajan, siementäjän, eläinlääkärin ja sorkkahoitajan – ja kaikkien hermoja. Hyvässä käsittelytilassa myös loukkaantumisia tapahtuu harvemmin.

Lehmille ei tulisi tehdä epämiellyttäviä toimenpiteitä lypsyasemalla; tuubeja lukuun ottamatta lääkintää varten pitäisi olla oma käsittelytila. Isossa navetassa kannattaisi olla sairaskarsina sellaisille lehmille, jotka ovat tartuntariski muille eläimille.

Tutkimuskujassa työ sujuu

Tiineystarkastukset, munasarjojen tutkimukset ja muut pienet toimenpiteet onnistuvat helpommin tutkimuskujassa. Kuja on edullinen ratkaisu, ja tilaan nähden siihen mahtuu kerralla paljon lehmiä. Lehmät seisovat kujassa vinosti, ja siementäjä tai eläinlääkäri tutkii ne omalta kujaltaan. Tutkittava ryhmä voidaan ohjata kujaan joko lypsyaseman poistumiskäytävältä tai makuuparsiosastosta.

Yksittäisen eläimen käsittely onnistuu hoitopaikassa, jossa on lukittava etuaita ja kääntyvät portit. Hoitopaikka kannattaa sijoittaa tarkkailtavien osastoon ja poikimakarsinaan. Hoitopaikassa lehmän saa nopeasti ja helposti kiinni, ja sitä on yhdenkin ihmisen turvallista käsitellä. Hoitopaikassa eläin voidaan tutkia, ja sitä voidaan lääkitä tai jopa leikata.

Hoitotilana voi käyttää myös hoitokarsinaa lukittuvalla etuaidalla. Sen heikkous on siinä, että lehmä pääsee liikkumaan sivusuunnassa, ellei vieressä ole toinen lehmä. Jos etuaidassa taas on lehmiä kiinni vieri vieressä, pääsee käsiksi lähinnä vain lehmän peräpäähän.

Hoitokarsinassa tulee odottavia lehmiä varten olla kiinteä makuualue, joko makuuparret tai kestokuivikepohja. Erottelukarsina ei saisi missään nimessä olla kokonaan ritiläpohjainen. Jos odottavat lehmät joutuvat makaamaan ritilällä, on seurauksena usein utaretulehdus, etenkin jos ne erotellaan hoitoon suoraan lypsyasemalta tai robotilta.

Sorkkakylpyaltaat tarpeen

Pihatossa tarvitaan ajoittain sorkkakylpyjä tai ainakin niiden käyttöön on järkevää varautua.

Sorkkakylpyaltaat voi valaa lypsyaseman poistumiskäytävälle.

Altaita tulee olla kaksi peräkkäin: ensimmäisessä sorkat esipuhdistuvat, toisessa on varsinainen kylpyliuos. Altaiden tulee olla niin pitkiä, että lehmä varmasti astuu altaaseen jokaisella neljällä jalallaan. Altaan pohjassa tulee olla tulpattava reikä liuoksen vaihtamista varten.

Tarkkailtavat omassa osastossa

Tarkkailtaville lehmille on hyödyllistä olla oma osastonsa. Osastoon, tai useampaan sellaiseen, kuuluvat vastapoikineet lehmät ja sellaiset sairaat, joiden tauti ei ole tarttuvaa laatua. Käytännössä sairastuneet ovat usein vastapoikineita.

Tarkkailtavien osastot kannattaa sijoittaa lypsyaseman viereen, jolloin erottelun voi tehdä suoraan lypsyltä älyportin avulla. Ryhmä on myös helppo ottaa lypsylle haluttuun aikaan. Tarkkailtavien osaston muunneltavuus on eduksi: siirrettävien aitojen avulla eläimen voi kätevimmin erottaa muista.

Suurissa karjoissa eläimiä kannattaa muutenkin ryhmitellä pieniä karjoja enemmän ja tuotantovaiheen mukaan. Kanadalaisissa, sadan ja sitä useamman lehmän karjoissa, eläimet ovat usein 5–6 ryhmässä: 1) ummessa olevat, 2) tunnutettavat, 3) poikimista odottavat ja poikivat, 4) vastapoikineet, 5) muut lypsyssä olevat ja mahdollisesti 6) ensikot. Ryhmittelyn etuna on ryhmän tasaisuus. Pienessä ryhmässä on myös helpompaa havaita kiimat.

Joillain kanadalaistiloilla on tehty osastoihin erikokoisia parsiakin: ensikoilla on pienempiä ja ummessa olevilla suurempia parsia kuin muilla lehmillä. Ryhmittelyllä saadaan ruokinta mahdollisimman sopivaksi kullekin ryhmälle. Erityshuolenpito voidaan keskittää tarkkailtavien ryhmiin: poikiviin, vastapoikineisiin ja ensikoihin. Sairastumisiin voidaan puuttua mahdollisimman varhain, jolloin niistä aiheutuvat tappiot pystytään minimoimaan.

Kirjoittaja on eläinlääkäri Helsingin yliopistossa.