Kirsi Järvenranta  

Laidun ei vaaranna pohjavettä
  - juomapaikkojen ja nurmien uusimisen kanssa oltava tarkkana

Yli 90 % suomalasista lehmistä viettää kesänsä laitumella. Liikunta, raitis ilma ja laidunrehu tekevät hyvää ja lehmien riemu on helppo havaita, kun navetan ovet taas pitkän talven jälkeen avataan. Laiduntamiseen liittyy kuitenkin joitakin riskejä, jotka on syytä ottaa huomioon jo hyvissä ajoin etukäteen. Esimerkiksi lehmien juomapisteen sijoittaminen oman kaivon lähettyville ei ole järkevää.

Lehmien hyötysuhde ravinteiden käyttäjänä on melko vaatimaton. Yli 80 % lehmän syömästä fosforista päätyy maidon sijasta sontaan ja typestä virtsaan ja sontaan erittyy n. 75 %. Hyötysuhdetta voidaan varsinkin typen osalta parantaa ruokinnalla, mutta tehokkainkaan lehmä ei pysty pidättämään yli 40 % syömästään typestä. Talvisaikaan ravinteet päätyvät lietteeseen ja keväällä lietteen mukana tasaisesti pellolle kasvien ravinteiksi. Laitumella lehmät levittävät itse omat jätteensä, mutta levitysjäljessä on toivomisen varaa.

Laikuittainen lannoitus

Ravinnekuormitus keskikokoisen sontakasan alla vastaa vajaata 900 kg kokonaistyppeä ja yli 300 kg fosforia hehtaaria kohti laskettuna. Sontakasa tukahduttaa kasvit altaan, joten ravinteita voivat hyödyntää vain kasan vieressä kasvavat kasvit, joiden juuret ulottuvat kasan alle. Suuri osa sonnan ravinteista on sitoutunut orgaaniseen ainekseen, joten ne eivät ole heti kasvien käytettävissä. Jos ilma on kuuma ja kuiva, tuore kasa kuorettuu ja hajoaminen hidastuu entisestään. Kuorettuneen kasan hajoamiseen saattaa kulua jopa vuosi.

Virtsan ravinteet ovat suurelta osin liukoisessa muodossa ja näin ollen heti kasvien käytettävissä. Virtsalaikun alla ravinnekuormitus vastaa noin 500 kg liukoista typpeä ja lähes 1000 kg kaliumia hehtaaria kohti. Fosforia virtsassa ei erity lainkaan. Virtsalaikku ei tukahduta kasveja altaan kuten sontakasa, ja virtsalaikun tummanvihreän kasvuston erottaakin pellolta muutaman päivän kuluttua laiduntamisesta. Typen ja kaliumin suuri pitoisuus saattaa polttaa nurmikasvustoa laikun kohdalta ja typpeä suosivat rikkakasvit kuten nokkonen, pihatähtimö ja voikukka saavat kilpailuedun.

Koska sekä sontakasan että virtsalaikun alla ravinnekuormitus ylittää kasvuston kyvyn käyttää ravinteita hyödyksi, osa ravinteista jää ns. vapaana "maahan makaamaan". Karkeilla kivennäismailla varsinkin typpi ja kalium karkaavat helposti sadeveden mukana syvempiin maakerroksiin ja pohjaveteen saakka, kun taas fosfori sitoutuu jo maan pintakerroksessa maahiukkasten pinnalle ja huuhtoutuu rankkasateella hiukkasten mukana pintavesiin.

Laitumelle jää paljon typpeä

MTT:n Pohjois-Savon tutkimusasemalla tehdyssä kokeessa verrattiin laiduntamisen ja säilörehuniiton aiheuttamaa kuormitusta maaperään ja pohjavesiin. Koe tehtiin lysimetrikentällä, missä maaperän läpi huuhtoutuva vesimäärä voidaan mitata ja siitä voidaan ottaa analyysinäytteitä. Kenttä jaettiin säilörehuniittoalueeseen ja laidunalueeseen. Kumpikin alue lannoitettiin suosituksen mukaan 220 kg N/ha. Säilörehu niitettiin kolmesti kesässä ja laidunpuoli syötettiin viisi kertaa kesän aikana. Lehmien määrä laskettiin kierroksittain laidunrehun määrän mukaan niin, että jokainen lehmä sai 23 kg laidunrehun kuiva-ainetta syötäväkseen. Alueelta laskettiin kierroksittain sontakasojen määrä ja kasojen määrän perusteella arvioitiin eritetyn virtsan määrä.

Sontaan peittyi kokeessa n. 4 % laidunalasta ja virtsan alle jäi arviolta vajaat 20 % alasta. Koko laidunalueelle laskettu eritteiden aiheuttama typpikuormitus oli n. 100 kg N/ha ja juomapisteessä lähes kaksinkertainen 180 kg N/ha. Maidossa poistui vajaat 50 kg N/ha, joten lannoitetypen hyväksikäyttö maidontuotantoon oli alle 23 %. Ylijäämätyppi voi olosuhteista riippuen joko jäädä maahan, huuhtoutua tai haihtua. Tässä kokeessa mitattiin pohjaveteen huuhtoutuvan typen määrä.

Laitumesta poiketen säilörehunurmelta poistui (20-30 kg/ha) enemmän typpeä kuin sinne lannoitteen mukana laitettiin. Säilörehussa niitettävä typpi kiertää lehmien kautta lantaan, jota tavallisesti ajetaan nurmen perustamisvaiheessa takaisin pellolle. Tässä kokeessa lantaa ei perustamisvaiheessa käytetty, joten negatiivinen tase johtuu osittain tästä syystä. Sadossa poistunut ylimääräinen typpi mineralisoitui maan orgaanisista typpivaroista, koska apilan osuus nurmesta oli alle 5 %.

Typpitaseiden ero on suuri. Laitumelle jäi "ylimääräistä" typpeä vuosittain yli 170 kg, kun taas säilörehuksi niitettävän nurmen typpitase oli 20-30 kg/ha negatiivisen puolella. Tämän voisi olettaa näkyvän selvästi laitumelta huuhtoutuvan typen määrässä. Tulos oli yllättävä: kahden ensimmäisen vuoden aikana huuhtoutuvan veden typpipitoisuus pysyi pienenä eikä laitumelta huuhtoutunut pohjaveteen yhtään enempää typpeä kuin niittonurmeltakaan.

Kuva 1. Säilörehuniitto- ja laidunalueelta sekä juomapaikalta 
huuhtoutuneen veden nitraattityppipitoisuus.

Kahden vuoden laiduntamisen ja niittojen jälkeen nurmi ruiskutettiin syksyllä glyfosaatilla. Seuraavan kevään sulamisvedet toivat mukanaan melkoisen typpipulssin ja koko vuoden aikana kertyneet typpihuuhtoumat olivat merkittäviä.

Säilörehuniitto- ja laidunalueelta sekä juomapaikalta 
nurmen uusimisen jälkeen huuhtoutunut kokonaistyppi kg/ha/vuosi.

 Kasvuston hävittäminen kiihdytti typen mineralisaatiota, jolloin myös niittonurmelta huuhtoutui typpeä, vaikka tase oli aiemmin ollut negatiivinen. Laitumen huuhtouma oli lähes nelinkertainen verrattuna niittonurmeen ja juomapaikalta huuhtoutuneen veden NO3-N pitoisuus ylitti EU:n juomaveden nitraattityppipitoisuusrajan. Vaikutus ei kuitenkaan ollut kovin pitkäaikainen, koska seuraavan keväänä pitoisuus oli jo laskenut hyväksyttävälle tasolle.

Nitraattitypen lisäksi juomapisteestä huuhtoutui myös jonkin verran ulosteperäsiä bakteereita. Nämä aiheuttavat hygieniariskin, jos saastunutta vettä käytetään juomavetenä tai maitohuoneen pesuvetenä.

Uusimisen kanssa tarkkana

Kasvustolla on suuri merkitys typen sitojana varsinkin typen ylijäämästä kärsivällä laitumella. Kokonaisuudessaan nurmen uusimisvuonna laitumelta huuhtoutunut määrä (46 kg N/ha) oli vain 13 % kahden vuoden aikana kertyneestä ylijäämästä, mutta tätä voitaisiin vähentää kyntämällä laitumet mahdollisuuksien mukaan vasta keväällä ja kylvämällä alueelle tehokas typen hyödyntäjäkasvi kuten italian raiheinä tai uusi nurmi suojaviljaan. Laitumen lannoitesuositus on typen ylijäämään nähden melko korkea ja on syytä miettiä, kannattaako laitumia lannoittaa suosituksen ylärajan mukaan.

Juomapaikka ja kulkuväylät poljetaan usein paljaiksi ja niihin myös kertyy ulosteita ja virtsaa enemmän kuin muualle laitumelle. Ilman kasvustoa ravinteet ja mikrobit huuhtoutuvat herkästi. Juomapaikan ja kulkuväylien paikkoja tulisikin vaihdella kesän aikana eikä vesipistettä kannata sijoittaa oman talousvesikaivon lähettyville. Varovaisuus on aiheellista myös jaloittelutarhojen sijoituspaikkaa pohdittaessa, vaikka pienistä jaloittelutarhoista valumavedet pitääkin nykyisin kerätä talteen. Maapohjaisissa tarhoissa ongelmia aiheuttavat etenkin talvisaikaan ruokintapaikat sekä muut alueet, joille eläimet kerääntyvät. Typpi liikkuu veden mukana helposti ja sen hallitseminen on vaikeaa. Kun nurmen uusiminen tehdään huolella ja juomapaikkojen ja kulkureittien kuluminen estetään, laiduntaminen säilyy ympäristöystävällisenä ja eläimille luonnollisena ruokintamuotona.

Kirjoittaja on tutkijana 
MTT:n Pohjois-Savon tutkimusasemalla Maaningalla.