Kuva Jaakko Helminen

Miltä kuulostaisi nurmienhoitosuunnitelma?

Nurmet ovat arvokas luonnonvaramme ja niiden kasvukunnosta pitäisi huolehtia suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti samaan tapaan kuin metsien tuottavuudesta.

Täällä Suomessa nurmi kasvaa hyvin ja siitä saadaan huonoissakin sääoloissa kaksi satoa kesässä lähes koko maassa. Kasvupaikan maalajille sopivat nurmikasvilajikkeet, kasvien tarpeiden mukainen lannoitus ja huolellisesti täsmätty kasvinsuojelu yhdistettynä oikeaan

korjuuaikaan antavat tulokseksi ravitsevaa ja lehmille maittavaa säilörehun raaka-ainetta tai laidunta. Hyvin säilötty, ravintoarvoiltaan tasapainoinen nurmirehu riittää lähes sellaisenaan lypsylehmän ravinnoksi, jota on helppo täydentää kotoisilla ja kotimaisilla väkirehuilla.

Lypsykarjan ruokinnassa väkirehuvalkuaisen käyttö ei ole välttämätöntä, toisin kuin yksimahaisilla sioilla ja linnuilla. Ruokinnan valkuaisvajaus toki alentaa jonkin verran maitotuotosta sekä maidon rasva- ja valkuaispitoisuutta. Väkirehuna annettavan valkuaisen tarve on suoraan riippuvainen karkearehun koostumuksesta: Mitä parempi korjattavan nurmen ruokinnallinen laatu on, sitä vähemmän sitä on tarpeen täydentää väkirehuilla.

Rehun ruokinnallisesta laadusta saa hyvä kuvan jo korjuuvaiheessa, kun jokaisesta kuormasta otetaan näyte, joista sekoitetaan kyseistä rehusäilöä edustava kokonaisnäyte.

Suomeen tuodaan ulkomailta paljon valkuaisrehua. Sioille ja siipikarjalle tuodaan soijaa, naudoille ensisijaisesti rypsiä ja rapsia, mutta kyllä naudoille soijakin kelpaa.

Mikä mahtaisi olla
koko tuotantoketjun
viimeisen viivan alle
jäävä tulos?

Valkuaisrehut tuotetaan pääosin sellaisissa maissa, joiden rehuhygienia ei ole aivan Suomen tasolla. Kun vielä valkuaisrehun reitti sen kasvatusmaasta käyttömaahan saattaa olla hyvinkin monivaiheinen, aiheutuu rehujen hygienian varmistamisesta suomalaiselle rehuteollisuudelle ja rehujen loppukäyttäjälle kustannuksia rehuraaka-aineen hygieenisen laadun varmistamisesta.

Sertifioitu laatu, raaka-aine-erien pysäyttäminen näytteenoton ja analysoinnin ajaksi sekä mahdolliset ylimääräiset hygienian varmistustoimenpiteet kasvattavat kukin omalta osaltaan tuotteen kokonaishintaa. Tämä on kuitenkin ainoa tapa pitää rehujen kautta leviävät eläintaudit, mm. salmonella, Suomen rajojen ulkopuolella.

Viime kuukausien aikana rehun tuontiriippuvuudesta aiheutuvat ongelmat ovat olleet paljon esillä. Salmonellabakteerin leviäminen munintakanaloihin ja sikaloihin ei ole jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Valkuaisrehupula on tänä talvena riivannut myös luomu-kotieläintuotantoa, joka normaaliolosuhteissa käyttää yksinomaan kotimaista valkuaisrehun raaka-ainetta. Tänä vuonna myös luomutuotannossa on jouduttu turvautumaan tuontivalkuaiseen ja sen saatavuus ja varsinkin luomu-statuksen todistaminen on aika ajoin ollut mahdotonta.

Valkuaisrehujen viljelypinta-alan kasvu Suomessa olisi kotieläintuotannon näkökulmasta erittäin toivottavaa. Nykyisten valkuais- ja öljykasvien viljely edellyttää viljelijältä erityisosaamista ja riskinottohalua, sillä esimerkiksi rypsin satotaso ja viljelystä saatava tuotto heikkenevät nopeasti jos sääolot ovat epäsuotuisat.

Voisi kuitenkin olettaa, että kohtuullisen hintaisella kotimaisella valkuaisella olisi kysyntää sekä nautojen että yksimahaisten ruokinnassa, jos vain sen viljelyyn suunnatut kehittämis- ja tukitoimet vähentäisivät riskialttiutta ja lisäisivät kannattavuutta. Suomalaisen rypsivalkuaisen kustannukset ovat varmasti korkeammat kuin Etelä-Amerikassa viljellyn ja tänne useiden välikäsien kautta laivatun soijan. Mutta mikä mahtaisi olla koko tuotantoketjun viimeisen viivan alle jäävä tulos, jos osaisimme ottaa huomioon kaikki kustannukset ja tuotot pellolta alkaen aina kuluttajalle saakka?

Eeva Brofeldt
Alkutuotantojohtaja
Valio Oy