Maidon laatu ja eläinten terveys
5.11.2003

Liiallinen lihavuus altistaa
hyperketonemialle. Kuvan lehmä 
sopivan ylärajassa.

Kristiina Dredge  

Energian puute johtaa hyperketonemiaan

Elimistön tasapainotila häiriintyy aineenvaihdunnallisissa sairauksissa. Lypsykauden alku on herkkää aikaa. Poikimisen jälkeen maidontuotanto lisääntyy nopeasti, ja hormonaalinen kiihotus on tässä vaiheessa niin voimakasta, ettei ruokinnallinen puutos tai epätasapaino rajoita tuotosta. Sen vuoksi ravintovarastot voivat kulua liikaa, ja se johtaa sairastumiseen.

Lehmän energiatasapaino on usein negatiivinen muutaman ensimmäisen poikimisen jälkeisen viikon ajan. Maitotuotos saavuttaa huippunsa jo 4-6 viikossa, kuiva-aineen syöntikyky vasta noin 8-10 viikossa. Korkean tuotoksen säilyttämiseksi vaaditaan elimistön rasvavarastojen purkamista, jonka seurauksena niin kutsuttujen ketoaineiden tuotanto lisääntyy.

Tärkeimpiä ketoaineita ovat ß-hydroksivoihappo, asetoni ja asetoasetaatti. Niitä muodostuu pääasiassa kahdesta lähteestä; voihaposta pötsissä ja purettaessa elimistön rasvavarastoja. Pieni määrä ketoaineita veressä on normaalia. Ne toimivat kudosten energianlähteinä silloin, kun hiilidydraattien saanti on heikentynyt ja niitä voidaan käyttää myös maidon rasvan tuotantoon. Niiden määrä elimistössä riippuu tasapainosta maksassa tapahtuvan tuotannon ja kudoksissa tapahtuvan kulutuksen välillä.

Energian puute johtaa ketoaineiden lisääntymiseen. Niiden eritys tapahtuu keuhkojen, munuaisten ja utarekudoksen kautta hengitysilmaan, virtsaan ja maitoon. Kun ketoaineiden määrä elimistössä lisääntyy fysiologista pitoisuutta suuremmaksi, kutsutaan tilaa hyperketonemiaksi. Suuria määriä ketoaineita havaitaan kliinisen ketoosin, asetonitaudin yhteydessä. Liiallisia pitoisuuksia esiintyy kuitenkin myös ilman kliinisiä oireita.

Useat tutkijat ovat yrittäneet määrittää rajan fysiologisten ja epänormaalien ketoainepitoisuuksien välille saavuttamatta selkeää yksimielisyyttä. Eläinyksilöiden välillä vaikuttaisi olevan suuriakin eroja hyperketonemian sietämisessä.

Asetonitautia on montaa eri tyyppiä

Hyperketonemiassa elimistöön kertyy liikaa ketoaineita. Piilevässä asetonitaudissa eläimellä on hyperketonemia, muttei näkyviä oireita. Kliinisessä asetonitaudissa eläimellä on edellistä voimakkaampi hyperketonemia, sekä taudille tyypilliset oireet. Tavallisimmin havaitaan heikentynyt ruokahalu, kova ja kuiva uloste, huomattava tuotoksen lasku ja laihtuminen. Joskus esiintyy myös hermostollisia oireita, kuten rakenteiden nuolemista ja sokeutta.

Useimmissa karjoissa asetonitautia esiintyy lehmillä, jotka ovat hyvässä tai liiallisessa lihavuuskunnossa, joilla on korkea tuotospotentiaali ja jotka ruokitaan hyvänlaatuisilla rehuilla. Sairaudella on taipumus uusia yksittäisillä eläimillä, mikä on todennäköisesti seurausta yksilöiden välisestä vaihtelusta syöntikapasiteetissa ja aineenvaihdunnan tehokkuudessa.

Sekundaarinen asetonitauti syntyy, kun jokin muu sairaus vähentää syöntiä. Usein ruokahalun vähentymisen syynä ovat juoksutusmahan laajentuma, vierasesine pötsissä, kohtu- tai utaretulehdus, tai jokin muu lypsykauden alussa yleinen sairaus. Huomattava osa tapauksista voidaan luokitella tähän ryhmään.

Rehuperäinen asetonitauti johtuu säilörehun runsaasta voihaposta tai rehun pilaantumisesta, ja mahdollisesti rehun heikomman maittavuuden seurauksena tapahtuvasta vähentyneestä rehun syönnistä. Nälkiintymisasetonitautia esiintyy karjoissa, joissa lehmät ovat heikossa lihavuuskunnossa ja/tai ruokitaan heikkolaatuisilla rehuilla.

Hyperketonemiaa joka toisella lehmällä

Asetonitaudin esiintyvyys vaihtelee, riippuen tarkasteltavasta eläinryhmästä, testimenetelmistä ja käytettävästä ketoaineiden raja-arvosta. Varsinaisen oireilevan asetonitaudin esiintyvyys vaihtelee noin 2-15 prosentissa, ja hoitoprosentti on Suomessa noin viisi.

Piilevää asetonitautia esiintyy huomattavasti kliinistä muotoa useammin. Myös sen esiintyminen on taloudellisesti merkittävää, koska se pienentää maidontuotantoa ja altistaa monille muille sairauksille. Viimeisimpien tutkimustulosten mukaan noin puolet lehmistä sairastuu alkulypsykauden aikana piilevään asetonitautiin. Vaihtelu esiintyvyydessä on suurta yksittäisten karjojen välillä, eräässä kanadalaisessa tutkimuksessa esiintyvyys oli 8- 80 prosenttia.

Hyperketonemian esiintyvyyden huippu on useiden tutkijoiden mukaan joko 3-4 tai 4-6 viikkoa poikimisesta. Kanadalaiset ovat todenneet esiintymishuipun jo lypsykauden kahden ensimmäisen viikon aikana.

Taloudellinen merkitys

Hyperketonemian aiheuttamat taloudelliset tappiot muodostuvat menetetystä maidosta sekä lisääntyneestä riskistä sairastua muihin sairauksiin. Tuotoksen pienenemisen voidaan ajatella olevan biologinen tapa palauttaa elimistön energiatasapaino. Ketoottiset lehmät eivät saavuta potentiaalinsa mukaista maksimituotosta.

Suurin osa tuotoksen menetyksestä tapahtuu lypsykauden ensimmäisten 100 päivän aikana. Lehmillä joilla on hyperketonemia, on havaittu lisäksi maidon laktoosi- ja proteiinipitoisuuksien laskua sekä urean ja rasvan lisääntymistä maidossa.

Eräässä suomalaisessa tutkimuksessa havaittiin tuotoksen laskevan noin 2-9 prosenttia piilevässä ja jopa 26 prosenttia kliinisessä asetonitaudissa. Tutkijat olivatkin sitä mieltä, että tuotannon optimoinnin näkökulmasta, maidon asetonipitoisuus ei saisi ylittää 0,3 milligrammaa/100 millilitrassa missään lypsykauden vaiheessa. Ruotsalaiset ovat todenneet noin 10 prosentin laskun tuotoksessa asetonipitoisuuden ylittäessä 4,1 mg/100 ml.

Kaikkiaan arviot menetetystä maitotuotoksesta vaihtelevat 300-450 kiloa lehmää ja lypsykautta kohden. Suomen olosuhteissa maitotappio voisi olla noin 100-160 euroa ketoottista lehmää kohden. Kymmenen lehmän karjassa tämä tarkoittaisi vuodessa keskimäärin 500 - 800 euron ja 30 lehmän karjassa 1500 - 2400 euron tappiota. Tilakohtaisesti tappion suuruudessa on huomattavaa vaihtelua.

Ketoaineet heikentävät elimistön vastustuskykyä. Piilevän ja kliinisen asetonitaudin on havaittu olevan yhteydessä moniin lypsykauden alkuvaiheessa esiintyviin sairauksiin, kuten kohtu- ja utaretulehdukseen, juoksutusmahan laajentumaan, poikimahalvaukseen sekä maksan vajaatoimintaan. Hyperketonemian osuutta karjassa esiintyviin sairauksiin ja sairastavuuden aiheuttamaa tappiota ei ole kuitenkaan helppoa arvioida. Arvioissa kannattaa huomioida, että suorat eläinlääkintäkustannukset ovat vain murto-osa sairauden todellisista kokonaiskustannuksista.

Altistavat tekijät ja ennaltaehkäisy

Tärkeimpiä hyperketonemialle altistavia tekijöitä ovat karja, poikimakerta, lihavuuskunto, geneettinen alttius ja vuodenaika. Tuotantoympäristöllä, erityisesti ruokinnalla ja navettatyypillä, vaikuttaisi olevan suuri merkitys. Ruokintakertojen lukumäärä ja väkirehumäärä vaikuttavat, samoin karjan geneettinen aines ja rotu, sekä tuotostaso ja keskipoikimakerta. Suomessa hyperketonemiaa esiintyy enemmän sisäruokintakauden aikana.

Rodun tai yksilön herkkyys sairastua vaihtelee. Tämä on luultavasti selitettävissä eroilla aineenvaihdunnassa ja tuotoksessa. Asetonitaudin periytyvyysaste on tutkijoiden mielestä matala tai kohtalainen. Hyvä kuiva-aineen syöntikyky pienentää sairastumisriskiä, kun taas korkea tuotos voi lisätä sitä. Ensikoiden riski sairastua on 60 prosenttia pienempi kuin neljä kertaa poikineiden.

Lihavuus ennen poikimista on tärkeä hyperketonemian riskitekijä. Riski on suurempi lehmillä, jotka ovat lihavia (kuntoluokka 4 tai parempi) ennen poikimista, kuin sopivilla tai hoikilla. Eräässä tutkimuksessa riski lisääntyi, jos näytteenottokautta edeltävä poikimaväli oli pitkä. Pidentynyt poikimaväli ja lehmien liiallinen lihominen ovat usein yhteydessä toisiinsa.

Ruokinta ja veden saanti kuntoon

Karjatasolla hyperketonemian tärkein ennaltaehkäisykeino on lehmien mahdollisimman tasapainoinen, tuotantovaiheen mukainen ruokinta. Tärkeitä ovat erityisesti tunnutus ja herutus, varsinkin lihomisen välttäminen loppulypsykaudesta ja ummessaoloaikana.

Pihatossa ummessa olevat kannattaa sijoittaa omaan ryhmäänsä ja parsinavetassa parsirivien päähän. Parsinavetassa väkirehujen varastamista voidaan vähentää jakamalla ne jokaiselle lehmälle omaan ruokintakaukaloon. Rehujen jakaminen useissa pienissä erissä vähentää riskiä. Pilaantuneen tai voihappopitoisen säilörehun käyttämistä kannattaa välttää.

Riittävä vedensaanti on tärkeää, sillä puutteellinen vedensaanti vähentää lehmien kuiva-aineen syöntiä. Vesikuppien riittävä virtaus on välttämätöntä. Tarvittaessa parsinavettaan voidaan asentaa jokaiselle lehmälle oma vesikuppi.

Rehun lisäaineita voidaan ajatella käytettäväksi ketoosin ennaltaehkäisyssä koko karjalle ongelmakarjoissa tai yksittäisille riskiryhmässä oleville lehmille. Rehun lisäaineet ovat kuitenkin kalliita, niitä ei voi pitää lehmän "perusrehuna", eikä niitä kannata ajatella ensisijaisena torjuntakeinona.

Tuotantoympäristö ja eläinaines kohdalleen

Tuotantoympäristön optimointi, eläinten vastustuskyvyn ylläpito ja muiden sairauksien ennaltaehkäisy on myös tärkeää. Tuotantoympäristön vaikutus sairauksille altistavana stressitekijänä on yleisesti tunnettu. Erityisen tärkeitä ovat seikat, jotka vaikuttavat lehmien rehun ja veden saantiin. Jaloistaan kipeä lehmä vähentää syöntiään, joten parren olosuhteiden ja riittävän sorkkahoidon vaikutusta ei tule aliarvioida.

Pihatossa ruokintapöydän pituus eläintä kohden, mahdollisten väkirehuautomaattien ja vesikuppien määrä ja sijoittelu, kulkukäytävien leveydet ja poikkikäytävien lukumäärä vaikuttavat sekä eläinten rehun ja veden saantiin, mutta myös eläinten yleiseen vastustuskykyyn laumahierarkian ja sosiaalisen stressin kautta.

Liikunnalla voi olla vaikutusta joidenkin tuotantosairauksien ennaltaehkäisyssä. Liikunta vähentää stressiä ja parantaa eläinten yleiskuntoa, lisää lihasmassaa ja voi siten lisätä ketoaineiden kulutusta ja poistumista elimistöstä.

Tilalla kannattaa myös tunnistaa tilan tuotanto-olosuhteet ja omat voimavaransa ja valita niiden suhteen sopiva eläinaines. Mikäli navetta tai työvoima rajoittaa huomattavasti esimerkiksi rehun jakokertoja, kannattaa tuskin pyrkiä geneettisesti huipputuotoksiseen karjaan.

Mittaamalla olet tilanteen tasalla

Ennaltaehkäisyyn kuuluu oleellisesti karjan tilanteen ja yksittäisten lehmienkin tarkkailu. Piilevästi ketoottisten lehmien hoitaminen on taloudellisesti kannattavaa. Hoidolla ei tarkoiteta tässä vaiheessa lääkintää, vaan esimerkiksi hyvälaatuisen energiarehun lisäämistä rehuvalioon tai glukoosin esiasteita (esim. propyleeniglykolia) sisältävien valmisteiden käyttöä.

Koelypsypäivien tuotosta ja maidon pitoisuuksia voidaan jossain määrin käyttää riskikarjojen, ja - lehmien havaitsemisessa. Suurta asetonitaudin hoitoprosenttia voidaan pitää yhtenä hälytysmerkkinä, samoin heikkoa tuotosta, pientä maidon urea- ja laktoosipitoisuutta sekä suurta rasvapitoisuutta.

Maidon asetonipitoisuuden määrittäminen lypsykauden ensimmäisten viikkojen aikana on hyödyllinen tarkkailun apukeino. Kanadalaiset tutkijat suosittelevat näytteenottoa lypsykauden ensimmäisten kahden viikon aikana, ruotsalaiset taas 4-6 viikkoa poikimisesta. On mahdollista, että hyperketonemian esiintyvyyden huippu on eri aikaan eri maissa, tuotanto-olosuhteista riippuen. Näytteen tutkiminen kerran tai kahdesti, 2-6 viikon kuluttua poikimisesta, on hyödyllistä. Aluksi kannattaa ottaa näytteitä useista lehmistä. Kun karjan kokonaistilanne on selvillä, voidaan tarkkailu keskittää riskiryhmässä oleviin lehmiin.

Suomessa maidon asetonipitoisuutta voidaan määrittää Valion aluelaboratoriossa Lapinlahdella. Ketoainepitoisuutta mittaamaan on myös kehitetty tilalla tehtäviä pikatestejä, joista kaikki eivät ole tarpeeksi herkkiä. Suositeltavia ovat esimerkiksi Ketolac-BHB-liuskat ja Pink-liuos. Maidon suuri solupitoisuus ja säilörehun virhekäymisen seurauksena syntynyt voihappopitoisuuden kasvu suurentavat testitulosta ja häiritsevät näin määrityksiä.

Kirjoittaja on eläinlääkäri Helsingin yliopiston Saaren yksikössä.