Pauli Sorvisto  

Kokemuksia Keski-Euroopasta
Elintarvikkeet ja eläimet liikkuvat yli rajojen - virkaeläinlääkärillä riittää valvontaa

Suomen liityttyä Euroopan Unioniin muuttuivat monien virkamiesten tehtävät merkittävästi. Läänineläinlääkärit ovat yksi sellainen ryhmä. Suomalainen eläinlääkintälainsäädäntö on harmonisoitu EU-lainsäädännön kanssa ja erityisesti eläinsuojelu, tarttuvat eläintaudit ja elintarvikehygienia työllistävät huomattavasti.

Miltä tilanne sitten näyttää Keski-Euroopan näkökulmasta? Virkamiesvaihdossa minulla on ollut pariinkin otteeseen mahdollisuus tutustua sikäläisiin olosuhteisiin. Samalla pääsi tarkastamaan tuotantolaitoksia ja maatiloja, joihin muuten ei ollut menemistä. 

Viime keväänä olin 1½ kuukauden ajan Saksassa Düsseldorfissa sijaitsevan "lääninhallituksen" hoivissa Nordrhein -Westfalenin osavaltiossa. Osavaltiolla on raja Hollannin ja Belgian kanssa. Pinta-alaltaan se on Itä-Suomen läänin kokoinen. Alueella on 18 miljoonaa asukasta, 10 miljoonaa sikaa ja siipikarjaa, nautoja lähes kaksi miljoonaa ja hevosiakin tuplasti Suomeen verrattuna.

Keskieurooppalaisen ja suomalaisen hallintokäytännön eron huomaa jo ensi askelilla toimitilojen käytävillä. Saksassa osavaltioilla on erittäin voimakas itsemääräämisoikeus. Ratkaisut tehdään osavaltion sisällä eikä vain pääkaupungissa, kuten meillä. Eri osavaltioiden käytännöt voivat siten paljonkin poiketa toisistaan. 

Eläinlääkärit yksityisiä ja lääkekauppaa käydään

Eläinten hoidosta vastaavat yksityiset eläinlääkärit ( tämä koskee Tanskasta etelään päin koko Eurooppaa ) ja virkaeläinlääkärit hoitavat  pelkästään virkatehtäviä. Koska välimatkat ovat lyhyet, eläinlääkärit ovat aina tavoitettavissa. Jos yhden työtapa ei miellytä, kutsutaan toinen. Tuottajalle tämä on tietenkin hyvä asia.

Koska asetelma luo rankan kilpailutilanteen eläinlääkäreiden kesken, ei suomalaismallisesta tilakohtaisesta eläinten hoitokirjanpidosta voi muuta kuin uneksia. Siellä jokainen eläinlääkäri tekee merkinnät vain itseään varten. Suurilla tiloilla on toki terveydenhuoltosuunnitelmia, mutta ne ovat farmarin ja hoitavan eläinlääkärin välisiä liikesalaisuuksia. Terveydenhuoltotyö onkin siten erittäin kirjavaa ja mitään yhtenäistä järjestelmää ei ole luotu.

Koska eläinlääkäri saa pienen voiton lääkemyynnistä, on kiusaus suuri myydä massoittain lääkkeitä tilalle. Tämä on tosiasia, joka ei välttämättä edistä hyvää hoitokäytäntöä.

Eläintiheys ja tarttuvat taudit

Suu- ja sorkkatauti oli keväällä vallalla naapurimaassa Hollannissa. Maa on pinta-alaltaan pieni, mutta siellä on neljä miljoonaa nautaa. Kun Suomessa desinfioitiin lentomatkustajien kenkiä, niin Hollannin ja Saksan rajan ylittivät autoilijat ongelmitta. Suu- ja sorkkataudin löydyttyä Hollannissa, tartuntatilan ympäriltä lopetettiin eläimet kuudelta tilalta yhden kilometrin säteellä. Meillä Suomessa on paljon maatiloja, joiden ympäristössä ei kuuden kilometrinkään säteeltä löydy yhtään karjatilaa. Mittasuhteet ovat siis aivan erilaiset.

Karjankasvattajien keskuudessa pelko taudin leviämisestä oli aiheellinen, koska epämääräisiä rehunkauppaajia liikkuu tiloilla lähes päivittäin. Rotterdamin satamaan tulee rehua ympäri maailmaa, eikä rehuhygieniaan kiinnitetä suurta huomiota.

Yhdessä virkaeläinlääkäreiden kanssa pikkukylissä ja karjatiloilla tekemäni tarkastuskäynnit antoivat realistisen kuvan niistä olosuhteista, joissa eläinlääkärit siellä työskentelevät.

Ihmisten liikkuvuutta on lähes mahdoton rajoittaa, kun tuhannet asukkaat käyvät lähikaupungeissa töissä. Jopa kylien pääkatujen varrella on toiminnassa olevia karjatiloja. Sulassa sovussa toimivat niin kangaskauppa, apteekki kuin lihakauppakin, jonka takapihalla siat röhkivät. Jos tarttuva eläintauti pääsee vallalle, tilanne on lähes painajaismainen.

Hollantilaiset saivat kuitenkin suu- ja sorkkataudin nopeasti hallintaan. Heillä on erittäin tehokas noin 150 hengen erikoisjoukko juuri tarttuvia eläintauteja varten. Tauti ei levinnyt Saksan puolelle, mikä oli suuri helpotus myös meille suomalaisille. Saksalaiset itse puolestaan myönsivät, että heillä itsellään on hollantilaisiin verrattuna liian kankea ja byrokraattinen organisaatio eläintautien vastustamista varten.

Liha liikkuu yli rajojen

Keski-Euroopassa ongelmia riittää myös elintarvikehygienian sektorilla. Saksassa, joka pinta-alaltaan on Suomen kokoinen, on pelkästään ulkomaalaisia enemmän kuin koko Suomessa asukkaita. Erilaisten etnisten ruokien kirjo on valtava. Lentoaseman varastoissa tutkimme marokkolaista jäädytettyä kalaa, elintarvikkeita Uudesta-Seelannista tai Etelä-Amerikasta jne. Hullun lehmän taudin pelko on saanut ihmiset hankkimaan elintarvikkeita mahdollisimman kaukaa idästä. Kun D-markka on vielä vahvaa valuuttaa ja maksajia riittää, niin tarjonnalla ei ole rajoja.

Välimeren eteläpuolelta tuleville henkilöille ei täkäläinen hygienia ole välttämättä tuttua. Euroopassa monissa pienissä lihalaitoksissa ongelmana on ulkomaisen aputyövoiman hygieniakoulutus. Nämä henkilöt tekevät usein raskaimmat ja likaisimmat työt olosuhteissa, joita Suomessa  ei näe. Viranomaisten on siellä puututtava huomattavasti rajuimmin ottein ongelmatilanteisiin kuin Suomessa.

Lihan alkuperämaa ja lopullisen tuotteen valmistaja ovat usein eri puolella Eurooppaa. Kun possut alkukasvatetaan Hollannissa, ostetaan Saksaan lihotettavaksi, teurastetaan Italiassa ja kinkku syödään Brysselin ravintoloissa, niin ympyrä on lähes sulkeutunut. Pohjoisitalialaisille teurastamoille tulee nautaa entisistä itäblokin maista ja hevosia Puolasta. Valvontaviranomaisilla on siis todella tekemistä, koska joukkoon mahtuu aina huijareita. Ja on muistettava, että Euroopan Unionissa ei rajoja enää syynätä entiseen malliin. Kun Balkanilta tulee elintarvikerekka Itävaltaan, autoa ei ilman erityistä syytä enää myöhemmin tarkasteta EU:n sisällä.

Keski-Euroopasta ovat hyvät yhteydet suoraan Itämeren yli Suomeen ja auto on pian vaikkapa Rovaniemellä. Tavarat kulkevat nopeasti, samoin ihmiset, mutta eivät tauditkaan rajoille pysähdy. Suomalaisten lintukoto ei ole enää yhtä turvallinen kuin aikaisemmin; vastuu on meillä itsellämme.

Käynnit oman työympäristön ulkopuolelle ovat avartavia. Kulttuurierot ovat elämän suola.

Huomattavasti meitä tiheämmässä asuvat keskieurooppalaiset ovat monien asioiden suhteen meitä haavoittuvaisempia, mutta myös suvaitsevampia. Ihmiset keskustelevat toistensa kanssa, maatiloilla ei juuri tietokoneita näy eivätkä  kännykät pirise traktorin kopissa. Maalla on mukavaa - myös Keski-Euroopassa.

Kirjoittaja toimii läänineläinlääkärinä Itä-Suomen lääninhallituksessa Joensuussa.